Yksi julkaisu viikossa ei ehkä ole liikaa vaadittu? Meinasin jo lopettaa tämän blogin,on niin raskasta koettaa suomentaa elämää sanoiksi. Samalla huomaan että kun koetan upottaa itseni tänne, on mahdotonta pitää kiinni monesta mantereesta. Olen parhaani mukaan opetellut olemaan tyytyväinen tähän hetkeen ja vaatimatta itseltäni liikoja. Parhaani mukaan yrittänyt erottaa olennaisen ja epäolennaisen, mutta no, blogiteksti viikossa ei tosiaan ole liikaa vaadittu (kiitos Satu). Edellinen blogini oli runoblogi, runoon oli miellyttävä tiivistää tarinoita, joiden kirjoittaminen pitkäksi ampuisi niiltä siivet.
Viikonloppu ja kaupungissa on menossa kesälomasesonki. Nyt on lentokoneiden vuoro viihdyttää kansaa. Eilen katsoimme kuuluisan taitolentoryhmän näytöstä meren yllä. Kaunista punaista, sinistä, vihreää ja keltaista saastetta taivaalle, hurjia syöksyjä vastakkain, limittäin ja lomittain. Siinä oli jotain miehekästä ja me naiset hihkuimme ilahtuneina rantatöyräällä. Olihan se upeaa. Tänään sain kuitenkin jo kyllikseni lentokoneista, niitä suihkii koko ajan ilma-alassa ja kuulostaa siltä niin kuin Venäjä hyökkäisi Suomeen (Mariannen vakio-painajainen kuulemma). Eilis iltaa vietimme tavalliseen perjantai tyyliin Hungry horse-nimisessä lähibaarissa. Typerän niminen paikka eikä mitenkään erityinen, mutta kielikoulun opiskelijoille on syntynyt perinne kokoontua samaan paikkaan juttelemaan iltaisin. Joka perjantai ihmisiä jättää koulun ja on aika sanoa hei hei. Nyt lomakauden jälkeen opiskelijoiden ryhmä alkaa pienentyä, toissa viikolla lähti n.30 henkilöä, eilen seitsemän ja ensi maanantaina tulee kuusi lisää. Aina on uusia ihmisiä joilta kysyä nimeä ja unohtaa samantien.
Tänä aamuna oli määrä tapahtua pitkään hiomani ja harkitsemani suunnitelma pyöräretkestä rantaviivoja seuraillen upeille jyrkänteille ja vanhalle linnalle. Tämä sää on todella kummallinen ja arvaamaton, sataa, paistaa ja tuulee ilman ennakkovaroitusta. No aamulla tihutti, pyöräilin sovittuun tapaamispaikkaan rannalle ja odotin. Odotin, odotin ja odotin. Matkatoverini olivat eksyksissä, täysin väärinymmärtäneenä toisella puolella kaupunkia. Kaksi sveitsiläistä tyttöä joiden englanti on todella auttavaa, selitä siinä sitten tekstiviesteillä missä pitäisi olla. No tunnin kuluttua tapasimme ja päätimme jäädä lähiseuduille harjoittelemaan pyöräilyä ja kommunikaatiota. Ehkä ensi viikonloppuna paistaa jälleen ja ymmärrämme toisiamme. Välillä on todella rasittavaa puhua suppealla sanavarastolla. Osa opiskelijoista puhuu hyvää englantia ja juttelu on ihan mukavaa, puolet voi arvata. Osan aksentti on todella vaikea ymmärtää ja vain hyvä tuuri auttaa ymmärtämisessä, lisäksi oma puhumiseni on vajavaista.
Mutta kun täydellinen tulee vajavainen katoaa. Vielä katselemme kuin kuvastimesta, kerran kasvoista kasvoihin. Tämä oli vapaa lainaus Raamatusta. On muuten mielenkiintoista, että vaikka koulumme on kirkkaasti kristillinen ja se näkyy, kuuluu ja maistuu sille, olemme Mariannen kanssa ystävystyneet siellä myös nuoren muslimi-tytön kanssa. Hänellä oli ramadan viime viikolla ja teimme virhearvioinnin. Lähdimme yhdessä pyöräilemään lähimpään isoon ostoskeskustaan Bournemouthiin ja tämä paastoava hoikan hoikka kaunis Marokkolainen tyttö horjui pyörällä mukana. Hädin tuskin vältimme lyhtypylväät ja autot, löysimme vintage-liikkeet ja saimme sielun ruokaa kauniista vaatteista. Matka oli muutenkin raskas sillä paikalliset pultsarit rupesivat riitasille Mariannen kanssa, joka huusi suomeksi ja englanniksi ja nämä paikalliset öykkärit takaisin typeryydessään. Kysymys oli siitä että Marianne koetti ohittaa heidät jalkakäytävällä pyörän kanssa kävellen. Siitäkös kulttuurishokki sitten hämmentyi. Englantialaiset on valtavan kohteliaita, mutta tänne mahtuu.. Olipa sekin reissu, Marianne lienee jo vähemmän shokissa. Ymmärrämme muukalaisia jälleen paremmin.
Välillä on tosiaan koettelevaa elää valikoimatta seuraa tiukan sihdin läpi. Täällä opiskelijoiden joukko on todella monenkirjava. Huomaan että olen nyt kolmannella viikolla ollut hieman väsyneempi sosiaalisesti, seurapiiri on laaja ja ikäskaala siinä 15v-40v. Ihmettelen silti kuinka hyvin kaikki ihmissuhteetkin ovat siunaantuneet, jotenkin armollisesti ja kevyesti. Isäntäperheeseeni tosin muutti kolme melko teiniä opiskelijaa ja todella ikävöin edellisiä belgialaisia siskoksia joiden kanssa ystävystyimme.
Yksi ongelma minulla on, nimittäin riparilla murtamani pikkuvarvas. Se ei liiku sivusuunnassa ollenkaan ja on ajoittain kipeä. Onneksi sain ostettua pyörän nettikaupan kautta ja voin polkea sillä. En tiedä kumpi on suurempi harmi, se etten oikein voi kävellen linkkasta pitkiä matkoja vai se etten voi käyttää muita kenkiä kuin rumimpia sandaaleitani satoi tai paistoin. Toivo elää, ehkä kuukauden kuluttua jo korkokengät?
Nyt täytyy hetki opiskella. Sitten menemme katsomaan auringonlaskua upealle kilometrien mittaiselle hiekkarannalle. Nyt paistaa jälleen ja on kesä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti