On hyvä että odotin muutaman päivän olosuhteiden pakosta ennen kuin päivitin blogia. Olisi muuten saattanut tulla liian lässyä tekstiä kuten:"on syksy ja sydäntä viiltää ikävä, olen kuin lakastunut lehti, puusta irronnut ja tuulen vietävä". Niin, Christchurch jäi taakse ja alkoi uusi elämänvaihe täällä. Viimeiset päivät Christchurchissa olivat sydämellisiä, niin kuin koko kolme kuukautta. Meillä oli hyvä lähtö, monet hyvät juhlat ja kiitolliset hetket.
Uskomattoman väsyneenä valvotun yön jäljiltä tempaistiin itsemme irti launantai aamuna junaan. Pikkusiskot ja -veli jäi vilkuttamaan portaikon yläpääpän unisena ihan kuin linnunpojat. Tyhjä huone jäi taloon, Jing saa kävellä yksin hakemaan lounasta Ji Sangin kanssa, polkupyörä saa uuden omistajan, Katrin saa juhlia yksin omaa viimeistä viikkoansa, Pascal ja Timon löytää varmaan uudet hauskat ruotsalaiset ystävät meidän tilalle ja muut ei meitä kohta muistakaan. Ihminen on kuin ruoho ja ihmisen kauneus kuin kedon kukka.
Niin, tempaistiin itsemme kolme painavan matkalaukun, kahden rinkan, läppärilaukun, kameran ja käsilaukkujen kanssa väärään junaan Southamptonissa. Salisburyssä ymmärrettiin huolestua ja hypättiin pois. Kolme tuntia myöhässä saavuttiin Farehamiin, missä viikko on kulunut pienen pienen luterilaisen seurakunnan viraanvaraisuudesta nauttien. Nyt aletaan toipua. Missis Foops, arvokkaasti harmaantunut rouva on majoittanut meitä kolme yötä ja Tapani-pastori perheineen loput öistä. Lasten lomakerho ja monet mielenkiintoiset persoonallisuudet sekä pienen luterilaisen kirkon elämä ovat olleet hyvä tutkimusretkikohde. Olo on vain niin irtonainen ja tietoisuus siitä ettei mennyt enää palaa on kovin haikea.
Huomenna koetetaan jälleen kerran löytää Mariannelle kengät ja minulle salonkikelpoinen pyjama läheisesä kaupungista. Illalla missis Carol tarjoaa päivällisen ja illalla on raamattupiiri. Ihan hyvin meillä siis menee, Marianne ei itke enää joka toinen tunti ja minuakin jo hymyilyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti