Mummo ja kaks pikkumummoa

Myrskyinen päivä Walesissa. Aamupäivän lajittelimme kirkolla pyhäkoulupapereita, iltapäivällä taas yksi laupias seurakuntamummo halusi ajeluttaa meitä pitkon Cardiffia ja illalla teimme päivälliseksi sienikastiketta lapsiperheelle. (Maistui ihan niin kuin äidin!) Sataa ja tuulee, tällaista on taivaltaa myöhäisessä syksyssä. On niin suuri valikoima ihmisiä ja kaupunkeja jo mahtunut matkalaukkuun, että ihan hirvittää kun miettii vielä mitä on tulossa. Mutta viimeisiä viikkoja viedään, eikä tiedä viitsiikö enää ostaa talvitakkia.

Viime viikon maanantaina lupsakka joulupukin näköinen Walesilais-mies poimi meidät Cardiffin asemalta kyytiin. Seuraan hyppäsi touhukas kolmen lapsen äiti, paikallinen ruustinna. Viikon ensimmäisen majapaikan oven avasi 86-vuotias saksalaistaustainen seurakunta-patriarkka. Lupsakkaat mummola toiveet karisi siinä silmänräpäyksessä, kun lakanat piti laittaa millilleen sänkyyn ja ruokapöydän säntillinen järjestys sekä saksalaiset kansanlaulut pudottivat todellisuuteen.

Niinpä me sitten Mariannen kanssa opittiin jokaisen kattilan oikea paikka ja veitsien järjestys ja pöytäprotokolla ja kärsivällisyydestä rakkaudessa: Jos piti herätä aamulla kahdeksalta, niin mummo arveli että oli parempi herättää tytöt varmuuden vuoksi seitsemältä. Paikkakunnan bussikuskikin oli ohjeistettu vahtimaan meitä että osattiin jäädä oikealla pysäkillä pois. Lakanat piti ripustaa narulle kulmasta ja toisesta ja vasta toiselle linjalle pyykkinarussa ja sitten sisäkulma kolmannelle. Omenat piti syödä kuorineen. Iso paistinpannu meni pinon alimmaiseksi ja kattilan kansi nurinpäin pinon ylimmäiseksi. Hillopurkin kansi ei saanut olla liian kiinni. Vesilasi piti lämmittää 45 sekuntia mikrossa. Neuroottiseksi meinasin jo itsekin tulla, kun jokaisella tavaralla oli sääntö ennen käytäntöä ja mummo vahti minua ja minä Mariannea ja toisinpäin. Samalla hengenvedolla voin sanoa, että aika, huolenpito ja kunnioitettavan iän mukanansa tuoma viisaus, sekä kristillinen vieraanvaraisuus koristi ja kaunisti mummon uurteisia kasvoja. On enemmän kuin ymmärrettävää, että liikuntarajoitteisuus ja huono kunto laittavat hallitsemaan kotia: viimeistä majapaikkaa tässä maassa ennen Taivaan kotia.

Pieni kylä, ystävälliset kyläläiset ja aurinkoiset syyspäivät sekä hetket mummon kanssa jolloin ei kiristänyt ja ruoka oli herkullista jäivät kiitoksella mieleen. Iloitsen myös siitä, että tuon sitkeän saksalais juurisen tervaskannon sydäntä ilahdutti meidän läsnäolo ja apu. Viikko oli siis mainio, mutta oli helpottavaa muuttaa nuoren pastoripariskunnan leppoisaan kotiin viikonloppuna. Uskomattoman ihanalle maistuu taas vapaus.

Tämä omituinen harjoittelujakso pienissä luterilaisissa seurakunnissa tulee päätökseen ensi viikon jälkeen. Tämän viikon kuluttua takaisin Borehamwoodiin Lontoon lähistölle. Paljon ei sielläkään ennätetä vanheta, kun käydään Cambridgessä itsenäisyyspäivän pippaloissa ja lähdetään yöreissulle Christchurchiin. Viimeinen viikko on sitten edesvastuutonta lomailua, lennetään Dubliniin ja Yorkin-kapunkiin, sitten minä palaan Suomeen. Niin monien kotien ja vieraanvaraisten käsien kautta on matka kulkenut viime viikot. Jokaisessa kasvossa näen jotain tuttua teistä hyvät ystävät, kukaan ei ole ollut minulle täysin tuntematon. Yöni nukun rauhallisesti ja päivät otan kerta-annoksina. Kunhan tässä nyt vain matkustetaan eteenpäin.

Huomenna aion lähteä keskustaan katsastamaan Cardiffin linnan, olenhan taas pääkaupungissa, tällä kertaa Walesin.

Miksi minä en mennyt?

Siksi että olen vahva nainen. Lähdin neljä vuotta sitten yksin Kemijärvelle uhmatakseni painovoimaa. Painovoiman lakeja ei kuitenkaan voi uhmata ja putosin reilu vuosi sitten takaisin etelään. Koetin sitten kellua Lahdessa varahapella, happi ei kuitenkaan riittänyt vuotta pitemmälle ja lähdin Englantiin. Neljä viikkoa sitten lähdin kielikoulusta kun oli aika lopettaa kesähuvit ja ohjelmoida aivot talviaikaan. Tässä sitä kello sitten tikittää, mutta miksen mennyt tänään edes käymään kesässä vaikka talvi on kolea ja minua paleltaa?

Marianne on ollut tänään Christchurshissa. Miksi minä en mennyt tapaamaan kielikoulukavereita, joita siellä on jäljellä ja haistelemaan meri-ilmaa Lontoon saasteiden jälkeen? Minulla on hyviä syitä, eikö niin? Ensinnäkin yhden päivän edestakainen matka rannikolle olisi maksanut sellaisen 50 euroa. Toiseksi olin väsynyt ja tarvitsin omaa aikaa. Kolmanneksi tänään oli suomalaisen kirkon myyjäiset mistä sain ruisleipää ja jauhoja. (Eilen yritettiin saunaan, mutta palattiin katkerana kun se oli suljettu myyjäisten takia) Neljänneksi huomenna pitää olla skarppina leipomaan illan suomi-kutsuille. Viidenneksi sunnuntainakin on ohjelmaa, kuten folk-ilta ja kuudenneksi maanantaina matkustamme jo Walesiin. Niin järkevää.

Kulutan siis päivän Lontoossa, kulutan kengän pohjat ja suurkaupunki kiintiöni. Menen facebookkiin ja järkeni rippeet häviää: ”voi Venäjä miksen mennyt” ajattelen, kun sydäntä viiltää nähdessäni Mariannen posettamassa kuvissa kavereiden kanssa! Mutta olen vahva nainen, rämmin yksin Itä-Lapissa kolme vuotta ja pakkasin reppuni yksin mennäkseni itkua niellen yöjunaan pois etelän huveista. Siitä olenkin sitten läksyni oppinut: järkeni on vahvempi kuin hento sieluni ja sieluni lensi pois ennen kuin järkeni ehti.

Lohduttakoon tämä minua, että olen varannut menolipun Christchurchiin vajaan kolmen viikon päähän ja aion olla jopa yötä. Lohduttakoon tämä minua, että minulla oli hyvä ja syvällinen keskustelu Adrianin kanssa illalla ja ymmärsin englanniksi lähes kaiken. Mutta totuus on hyvät ystävät, että ihminen on sittenkin heikko, kärsimätön ja lapsellisen oikukas aikeissaan ja minä olisi tänään halunnut olla Putte Possun nimipäivillä mukana.

Musiikkia korville

Illallsiaikaan soi jazz. Pastorin musiikkivalikoima on laaja ja klassisen mausteinen. Sunnuntaina automatkalla Cambridgestä takaisin tänne Lontoon lähiöön Borehamwoodiin soi korvissa vielä kaikuna poikakuoron taivaalliset äänet collegen kappelin holveissa. Luultavasti paljoakaan ei ollut muuttunut vuodesta 1969, jolloin eräs Jussi Pitkänen nuorena miehenä istui samaisissa penkeissä. Mitä lie haaveillut silloin, nyt muistelee menneitä kiikkustuolissa.

Eilen vaihdettiin musiikkia ja mentiin Mariannen kanssa Itä-Lontooseen. Oli riemullista nähdä opiskelukavereita Christchurchista. Illallsisen jälkeen suunnattiin kuuntelemaan rokkia, hengellistaustaista Switchfootia. Mielenkiintoista maksaa ensin itsensä kipeäksi konserttiin, jossa sitten neljään vellovaan kerrokseen pakkautunut yleisö laulaa mukana ja itse on pihalla. Musiikki ei kohottanut sielua minnekään, mutta aika kului kuin siivillä vanhojen kamujen kanssa. Tavallisesti täydet metrovaunut kolisi tyhjinä kun vihdoin palattiin kotiin. Viimeinen mäki tultiin taksilla kun ei millään jaksanut kävellä.

Paras musiikki sokerina pohjalla: paikallinen folk-ilta. Sain ennakkopyynnön esittää suomalaisiakin kansanlauluja pubiin kokoontuneelle folk-yleisölle. Kaikki oli mahtavaa. Vuoro kiersi ringissä ja mitä maalauksillisimmat persoonallisuudet lauloivat tai soittivat mandoliiniä, kitaraa, haitaria tai suutaan. Ikähaarukka oli 50 paremmalla puolella, ja vuonna 1471 rakennettu pubi hehkui vanhaa pubi-perinnettä. Harvoin saa yhtä hyvää kosketusta musiikin voimasta. Kuvittele oikealla puolella minua istuva tynnyrin kokoinen nainen, joka oli lisäksi sokea. Kuvittele sama nainen laulamassa vanhoja tarinoita upealla äänellä, seuranaan isomahainen mies joka säesti kitaralla kuin olisi lasta pidellyt sylissä. Vasemmalla puolellani oli kitaristi joka kertoi ennen muinoin olleensa country-muusikko, rumpuja vispasi 70-vuotias pikkupoika ja kaljupäinen mies lauloi autenttisella tatsilla harvojen hampaiden välistä. Minä lauloin ensin surullisen laulun, sitten iloisemman, esitys sujui hyvin ja kiitän myös manageria.

Musiikkia on englannin kielikin, välillä takkuaa pahasti ja välillä jää soimaan päähän. Nyt nukkumaan, onneksi on tuo Marianne tuossa vieressä.

Parishkuntia

Kuinka keksinkin noin hienon sanaleikin otsikoksi! Parsikuntia ja parish(=seurakunta)kuntia on nähty tässä viimeiset kaksi viikkoa. Itsekin ollaan kuin pariskunta, viimeksi äskön käveltiin käsikynkkää ylämäkeen juna-asemalta uuteen majapaikkaamme Lontoon lähistöllä. Tässä kohta ollaan nukkumaan käymässä parisänkyyn. Pariskunnan ongelmiakin on, minä tuhisen alkuyöstä ja Marianne torkuttaa herätyskelloa aamulla vähintään puolituntia. Tasoissa ollaan.

Lauantaina kirjaimellisesti raahauduttiin uuteen kotiimme Lontooseen. Juna-metro-metro-juna-auto yhdistelmä söi hermoja ja kasvatti lihaksia, mutta täällä ollaan! Oli väsynyt mieli taas vaihtaa majapaikkaa, mutta ensimmäinen ilta poisti huolet sillä uusi kanadalainen pastorispariskunta on mitä mukavin. Vapaaehtoistyöntekijöitähän me nyt ollaan, tänään päivän ohjelmassa oli kirkon siivous ja minulle laulutunti! Niin, ennätin viikkoja sitten haaveilla, että voisin hankkiutua laulu-tunneille Lontoossa, mutta hylkäsin ajatuksen liian hankalana. Sitten muutan tänne ja uusi emäntämme on laulunopettaja.

Elämä voittaa. Kielikouluelämässä kaikki vain oli niin helppoa ja mukavaa, ystävät aina saatavilla ja juhlat. On tässä ollut pureskelemista, englantiakin on taas vaikeampi puhua ja ymmärtää. Illalla mentiin junalla Lontooseen raamattupiiriin opiskelijoiden kommuuniin, teki hyvää nauraa ja tuulettua, olen ollut liturgisen vuorolaulun kangistama pari päivää niin että piti aamulla ottaa lihaksia rentouttava särkylääke.