Umpiväsyneenä Christchurchista kotiin. Oranssi pikkureppu selässä junasta metroon, metrosta junaan ja junasta katu ylös kotiin. Täysikuu valaisee tietä. Borehamwoodin kodissa David tarjoaa lihapataa, syön, siivoan kirkon, suunnittelen pyhäkoulun ja menen heti sänkyyn kun ennätän. Flunssa painaa päälle, vai onko se vain univelka?
Torstaina pakattiin yömyöhään matkalaukkuja viimeisiä lentokonereissuja varten ja perjantaina lähdettiin ennen finaalia vielä yökylään etelärannikolle Christchurchiin. Aamujunassa valmisteltiin näytelmä kielikoulun joulujuhlaan ja sitten pölähdettiin pihalle junasta auringon paisteeseen. Sama pikkukaupungin rauha ja muistot jokaisesta kahvilasta kulki läpi sydämen.
Joulujuhlista kahvilaan, kahvilasta tapaamaan vanhaa isäntäperhettäni ja sieltä kulku vei ravintolaan ja aina yön pikkutunneille saakka. Viimeinen virkeä muistikuva on taxista Jingin kanssa, kun parahdin: "Jing, en enää ikinä näe heitä uudelleen!" ja aloin itkemään kun korealaiset jäi vilkuttamaan. Se siitä dramatiikasta, Jingin luona oli hyvä torkkua yö ja tänään keskityin kuuntelemaan Jingin thaimaalaista englantia. Mentiin kahvilaan ja merenrannalle, puhuttiin kielikoulusta, pojista ja kotimaasta. Huomenna Jing on Thaimaassa ja me nähdään viimeistään taivaassa.
Marianne tulee kohta kotiin, ollaan oltu eilisestä asti erossa. Myötä ja vastoinkäymisissä tässä ollaan menty ja jalostuttu niin että eihän meitä varmaan samaksi tunne kun suomeen tullaan. Ylihuomenna lennetään Dubliniin ja ylipäätään aika lentää ylitseni koko ajan niin että olen aika paketissa jo postitettavaksi kotimaahan saakka.
On taas kuljetettu rantoja, katuja, riemuja ja koetuksia. On rikottu aika ja kielivyöhykkeitä, levätty junassa ja rakennettu unessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti