We are family

Paljastan salaisuuden. En tullut tänne oppimaan vain englantia, tulin myös oppiakseni nauramaan. Ja minä osaan jo, nauran paljon, nauran niin kuin silloin lapsena nauroin kun oli huoletonta ja kello oli liian paljon. Ihmiset täällä on kuin kukkia, ihastuttavia, pieniä, suuria, erilaisia. Mikä mikä maa, Peter Pan ja salakieli.

Koska olen aikuinen, on elämä kuitenkin myös työtä ja vaivannäköä. Tällä viikolla olen herännyt aikaisemmin kuin tavallisesti ylimääräisille aamutunneille. Tiedän että minulla on valtavasti työtä edessä englannin kanssa. Onneksi minulla on maailman mukavin luokka, voisin istua oppitunneilla pelkästä huvista.

Kotonakin on sopuisaa, uusi pikkuveljeni on tosi kiltti pieni poika ja vähän vanhempi pikkusisko Sandy on reipas nuori neiti. Aluksi kyllä olin tyrmistynyt kun Sandy halusi ottaa valokuvia itsestänsä ja huvipuiston pehmoankoista ensimmäisenä iltanamme. Minä halusin silloin vajota maan alle. Mutta aika on hyvä ja opettavainen, näkökyky paranee kun ottaa tukin omasta silmästä ensin pois.

We are family. We are family. Get up everybody, sing.

Sitten kerron mitä tapahtui tiistaina. Luulin että olemme menossa veneretkelle uusien talosisarusteni ja houstifatherin kanssa. Niinpä ihmettelin, miksi täytyy mennä niin tuulisena ja sateisena päivänä. Miksi vene ei ole auton perässä. Miksi meillä on märkäpuvut päällä? Siksi koska kävelimme autosta rannalle, kiinnitimme narulla lainelaudan käteen ja kävelimme kohuavaan mereen. Suolaisia kuohuja vasten, aallon päälle hypäten laskettelimme laineita. Meri on toinen kuin järvi. Kerroin luokalleni että minulla on puolikas saari, en arvannut kuinka oudolle se kuulostaa näiden ihmisten perspektiivistä katsoen. Meillä on järviä, meillä on saaria, meillä on saunoja, meillä on ruisleipää. Täällä on hiekkaa, tuulta, suolaisia aaltoja sekä paahtoleipää marmeladilla. Kumpi on terveellisempää?

Ainiin, ratkaisin ongelman ja aion leipoa ensi viikolla karjalanpiirakoita. Löysin paketillisen ruisjauhoja.