On aika lähteä, kerätä ja heittää menemään, erota ja halata, sodalla ja rauhalla. Viimeinen viikonloppu on nyt juhlittu Yorkin-kaupungissa. Siitä kaupungista irtosi ensimmäiset aidot joulu-tunnelmat ja lähdön tunnelmat: menkää ystävät sinne jos haluatte nähdä Englannin kauneimman katedraalin, kävellä auringossa pitkin vanhaa kaupungin muuria tai nauttia hyvistä ruokapaikoista ja kivoista pikkukujista.
Herkullisen lounaan jälkeen lähdin kylläisenä junaan ja laiturille jäi vilkuttamaan ystäväni salanimiltään kaksi ja kolme. Yksi lähti siis nyt jo suomea kohti, kaksi ja kolme menee omia matkojansa. Käpy, englanniksi cone, on ryhmän salasana. Virallinen ryhmäkuva saattaa löytyä näiltä sivuilta tämän virallisen viimeisen illan tekstin jälkeen. No, meillä oli siis hauska matkaviikko ja hupaisa matkakolmikko.
Nyt olen nähnyt kaikki Englannin jouluvalot ja joulukuuset. Cardiffin, Christchurchin, Bathin, Lontoon, Dublinin, Yorkin ja tänään viimeisen kerran Borehamwoodin. En tarvitse enää mitään, osaan tilata englanniksi appelsiinimehua junassa ja kahvia kahvilassa sekä aamuksi taksin lentokentälle. Täältä siis tullaan suomi; olen sivistyneempi, kohteliaampi ja viisaampi kuin ennen. Malja Englannille ja kiitos Jeesukselle.
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
torstai 15. joulukuuta 2011
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Kuuden minuutin blogi
Kuuteen minuuttiin ei mahdu paljon empimista, guest housen euron hintainen nettiaika ei jata aikaa jaarittelulle. Jaarittelen kuitenkin.
Dublinissa on hyytavan kylma. Maanantaina oli viela lamminta kun tultiin, nyt tuuli lavistaa kulkijan. Ollaan nyt siis virallisesti lomalla, loman loman lomalla oikeastaan. Pascal sveitsista ja Marianne suomesta, meilla on mukavaa yhdessa mita nyt kinastellaan Mariannen kanssa kuin vanhat varikset. Pascal on taydellista matkaseuraa, aina hyvalla tuulella ja hyvatapainen, jaksaa meita variksiakin. Dublin on kaveltavissa ja kasitettavissa oleva suurkaupunki ja tarjoaa viimasta huolimatta lampimia lepopaikkoja. Saavuimme tanne aika flunssassa ja hostellin mahtava hinta-laatusuhde oli suotuisa yllatys. Meilla on lammin huone, lammin suihku ja lammin aamuopala!
Eilen oli juhla-ilta (niin kuin tassa nyt on tainnut olla kaikki illat viikon ajan), menin yksin teatteriin katsomaan Lous M Alcotin "pikkunaisia". Lipun hinta kirpaisi, mutta oma teatteri-ilta oli taydellista vaihtelua ja sammuttui hyvan tarinan ja kulttuurin nalkaani. Tanaankin on varmaan tulossa juhla-ilta, mita luultavammin jossain kaupungin lukuisista pubeista, joissa voi nauttia Guinnes-olutta ja kuunnella irlantialaista musiikkia. Paivan me jo vietimme bussiretkella sivistaen itseamme muinaisilla muistomerkeilla.
Tassa kaikki talla kertaa, jouduin jo maksamaan yhden euron lisaa tasta blogista. Siunattua joulunodotusta kaikille teille rakkaille ja kaivatuille.
Dublinissa on hyytavan kylma. Maanantaina oli viela lamminta kun tultiin, nyt tuuli lavistaa kulkijan. Ollaan nyt siis virallisesti lomalla, loman loman lomalla oikeastaan. Pascal sveitsista ja Marianne suomesta, meilla on mukavaa yhdessa mita nyt kinastellaan Mariannen kanssa kuin vanhat varikset. Pascal on taydellista matkaseuraa, aina hyvalla tuulella ja hyvatapainen, jaksaa meita variksiakin. Dublin on kaveltavissa ja kasitettavissa oleva suurkaupunki ja tarjoaa viimasta huolimatta lampimia lepopaikkoja. Saavuimme tanne aika flunssassa ja hostellin mahtava hinta-laatusuhde oli suotuisa yllatys. Meilla on lammin huone, lammin suihku ja lammin aamuopala!
Eilen oli juhla-ilta (niin kuin tassa nyt on tainnut olla kaikki illat viikon ajan), menin yksin teatteriin katsomaan Lous M Alcotin "pikkunaisia". Lipun hinta kirpaisi, mutta oma teatteri-ilta oli taydellista vaihtelua ja sammuttui hyvan tarinan ja kulttuurin nalkaani. Tanaankin on varmaan tulossa juhla-ilta, mita luultavammin jossain kaupungin lukuisista pubeista, joissa voi nauttia Guinnes-olutta ja kuunnella irlantialaista musiikkia. Paivan me jo vietimme bussiretkella sivistaen itseamme muinaisilla muistomerkeilla.
Tassa kaikki talla kertaa, jouduin jo maksamaan yhden euron lisaa tasta blogista. Siunattua joulunodotusta kaikille teille rakkaille ja kaivatuille.
lauantai 10. joulukuuta 2011
Juhlista kotiin
Umpiväsyneenä Christchurchista kotiin. Oranssi pikkureppu selässä junasta metroon, metrosta junaan ja junasta katu ylös kotiin. Täysikuu valaisee tietä. Borehamwoodin kodissa David tarjoaa lihapataa, syön, siivoan kirkon, suunnittelen pyhäkoulun ja menen heti sänkyyn kun ennätän. Flunssa painaa päälle, vai onko se vain univelka?
Torstaina pakattiin yömyöhään matkalaukkuja viimeisiä lentokonereissuja varten ja perjantaina lähdettiin ennen finaalia vielä yökylään etelärannikolle Christchurchiin. Aamujunassa valmisteltiin näytelmä kielikoulun joulujuhlaan ja sitten pölähdettiin pihalle junasta auringon paisteeseen. Sama pikkukaupungin rauha ja muistot jokaisesta kahvilasta kulki läpi sydämen.
Joulujuhlista kahvilaan, kahvilasta tapaamaan vanhaa isäntäperhettäni ja sieltä kulku vei ravintolaan ja aina yön pikkutunneille saakka. Viimeinen virkeä muistikuva on taxista Jingin kanssa, kun parahdin: "Jing, en enää ikinä näe heitä uudelleen!" ja aloin itkemään kun korealaiset jäi vilkuttamaan. Se siitä dramatiikasta, Jingin luona oli hyvä torkkua yö ja tänään keskityin kuuntelemaan Jingin thaimaalaista englantia. Mentiin kahvilaan ja merenrannalle, puhuttiin kielikoulusta, pojista ja kotimaasta. Huomenna Jing on Thaimaassa ja me nähdään viimeistään taivaassa.
Marianne tulee kohta kotiin, ollaan oltu eilisestä asti erossa. Myötä ja vastoinkäymisissä tässä ollaan menty ja jalostuttu niin että eihän meitä varmaan samaksi tunne kun suomeen tullaan. Ylihuomenna lennetään Dubliniin ja ylipäätään aika lentää ylitseni koko ajan niin että olen aika paketissa jo postitettavaksi kotimaahan saakka.
On taas kuljetettu rantoja, katuja, riemuja ja koetuksia. On rikottu aika ja kielivyöhykkeitä, levätty junassa ja rakennettu unessa.
Torstaina pakattiin yömyöhään matkalaukkuja viimeisiä lentokonereissuja varten ja perjantaina lähdettiin ennen finaalia vielä yökylään etelärannikolle Christchurchiin. Aamujunassa valmisteltiin näytelmä kielikoulun joulujuhlaan ja sitten pölähdettiin pihalle junasta auringon paisteeseen. Sama pikkukaupungin rauha ja muistot jokaisesta kahvilasta kulki läpi sydämen.
Joulujuhlista kahvilaan, kahvilasta tapaamaan vanhaa isäntäperhettäni ja sieltä kulku vei ravintolaan ja aina yön pikkutunneille saakka. Viimeinen virkeä muistikuva on taxista Jingin kanssa, kun parahdin: "Jing, en enää ikinä näe heitä uudelleen!" ja aloin itkemään kun korealaiset jäi vilkuttamaan. Se siitä dramatiikasta, Jingin luona oli hyvä torkkua yö ja tänään keskityin kuuntelemaan Jingin thaimaalaista englantia. Mentiin kahvilaan ja merenrannalle, puhuttiin kielikoulusta, pojista ja kotimaasta. Huomenna Jing on Thaimaassa ja me nähdään viimeistään taivaassa.
Marianne tulee kohta kotiin, ollaan oltu eilisestä asti erossa. Myötä ja vastoinkäymisissä tässä ollaan menty ja jalostuttu niin että eihän meitä varmaan samaksi tunne kun suomeen tullaan. Ylihuomenna lennetään Dubliniin ja ylipäätään aika lentää ylitseni koko ajan niin että olen aika paketissa jo postitettavaksi kotimaahan saakka.
On taas kuljetettu rantoja, katuja, riemuja ja koetuksia. On rikottu aika ja kielivyöhykkeitä, levätty junassa ja rakennettu unessa.
maanantai 5. joulukuuta 2011
Rajamailla
Aamulla pelattiin Uunoa cardiffissa ja tänä iltana käydään nukkumaan Borehamwoodissa. Elämän rajallisuus iskee kasvoille: minun rajani, kielirajat, aikarajat ja näkymättömät rajat. Koko maailman sivu ihmisiä ja vaihtuvia huoneita, minun alkaa tehdä mieleni jo päästää toisella kädellä irti täältä. Minua nukuttaa. Olohuone on täynnä amerikkalaisia ja yksi suomalainen. Olen runomaailman ja unimaailman ja sosiaalisen edustus maailman rajamailla ja taidan nyt nukahtaa.
"Rajat avautuvat aikanaan
Mutta ei ihminen milloinkaan
Vaikka pataljoonat miljoonien kohottaisin haudoistaan
Ois sydämesi linnoitus valloittamaton" J.K.rajalaulu
"Rajat avautuvat aikanaan
Mutta ei ihminen milloinkaan
Vaikka pataljoonat miljoonien kohottaisin haudoistaan
Ois sydämesi linnoitus valloittamaton" J.K.rajalaulu
Kaupunkipiilosta
Siivottuamme pari päivää homeisen pyhäkouluhuoneen pölyisiä papereita, lähdettiin perjantaiksi tuulettumaan Bathiin. Vain tunnin junamatkan päässä odotti ihastuttava roomalaisaikainen kylpyläkaupunki jouluvalojen koko koreudessa. Hypättiin junasta, käveltiin ensimmäiseen kauppaan, kasattiin koko takkivalikoima sovituskoppiin ja ostettiin mulle uusi nätti talvitakki. Kiitos veronpalautukset.
Suunnaattiin joulumarketille katedraalin viereen, jonne oli sovittu kohtaamispaikka. Marianne huomasi ne ensin. Hiippailtiin kymmenen metriä ihmisvirrassa ja hengitettiin niskaan kunnes ne vihdoin kääntyi ympäri: meidän kaverit kielikoulusta! Meillä on kavereita! Ja millaisia onkin! En todella tiedä mikä tuo joukkohypnoosin tunne on, kun vietetään aikaa yhdessä. Ehkä se on sitä, että kohta toiset lähtee takaisin Koreaan ja toiset Sveitsiin. Tai ehkä se on sitä että kun on vain englanti mikä lyö yhteen ja erottaa, niin ei voi muuta kuin nauraa kuollakseen sen hetken, kun on nuori ja huoleton.
Vierailtiin museoissa, kuumilla lähteillä, puistoissa, kaduilla, kahviloissa ja karusellissa. Tehtiin koko päivä katoamistemppuja, niin että kun yksi meni kauppaan niin toiset viisi ahtautui puhelinkoppiin piiloon, tai katosi kulman taakse. Parkkipaikalla pidettiin puheita ja kaverit jatkoivat roadtrippiä. Me mentiin junaan ja hymyiltiin koko matka. Kiitos kavereista Jeesus.
Miksi ihmiset on niin mukavia meille? Tänään seurakuntalaiset tarjosi meille liput kuorokonserttiin keskustan konserttisalissa. Sen jälkeen mentiin päivälliselle ihastuttavan pariskunnan luokse. Alkupalaksi sienipatee, pääruoaksi erilaisia kaloja ja salaattia viinin kera ja jälkiruuaksi suklaakakkua. Lopuksi vielä yksi asia mistä olen kiitollinen: minä ymmärrän. On niin kuin korvatulpat olisi otettu pois korvista näiden neljän kuukauden jälkeen
tiistai 29. marraskuuta 2011
Mummo ja kaks pikkumummoa
Myrskyinen päivä Walesissa. Aamupäivän lajittelimme kirkolla pyhäkoulupapereita, iltapäivällä taas yksi laupias seurakuntamummo halusi ajeluttaa meitä pitkon Cardiffia ja illalla teimme päivälliseksi sienikastiketta lapsiperheelle. (Maistui ihan niin kuin äidin!) Sataa ja tuulee, tällaista on taivaltaa myöhäisessä syksyssä. On niin suuri valikoima ihmisiä ja kaupunkeja jo mahtunut matkalaukkuun, että ihan hirvittää kun miettii vielä mitä on tulossa. Mutta viimeisiä viikkoja viedään, eikä tiedä viitsiikö enää ostaa talvitakkia.
Viime viikon maanantaina lupsakka joulupukin näköinen Walesilais-mies poimi meidät Cardiffin asemalta kyytiin. Seuraan hyppäsi touhukas kolmen lapsen äiti, paikallinen ruustinna. Viikon ensimmäisen majapaikan oven avasi 86-vuotias saksalaistaustainen seurakunta-patriarkka. Lupsakkaat mummola toiveet karisi siinä silmänräpäyksessä, kun lakanat piti laittaa millilleen sänkyyn ja ruokapöydän säntillinen järjestys sekä saksalaiset kansanlaulut pudottivat todellisuuteen.
Niinpä me sitten Mariannen kanssa opittiin jokaisen kattilan oikea paikka ja veitsien järjestys ja pöytäprotokolla ja kärsivällisyydestä rakkaudessa: Jos piti herätä aamulla kahdeksalta, niin mummo arveli että oli parempi herättää tytöt varmuuden vuoksi seitsemältä. Paikkakunnan bussikuskikin oli ohjeistettu vahtimaan meitä että osattiin jäädä oikealla pysäkillä pois. Lakanat piti ripustaa narulle kulmasta ja toisesta ja vasta toiselle linjalle pyykkinarussa ja sitten sisäkulma kolmannelle. Omenat piti syödä kuorineen. Iso paistinpannu meni pinon alimmaiseksi ja kattilan kansi nurinpäin pinon ylimmäiseksi. Hillopurkin kansi ei saanut olla liian kiinni. Vesilasi piti lämmittää 45 sekuntia mikrossa. Neuroottiseksi meinasin jo itsekin tulla, kun jokaisella tavaralla oli sääntö ennen käytäntöä ja mummo vahti minua ja minä Mariannea ja toisinpäin. Samalla hengenvedolla voin sanoa, että aika, huolenpito ja kunnioitettavan iän mukanansa tuoma viisaus, sekä kristillinen vieraanvaraisuus koristi ja kaunisti mummon uurteisia kasvoja. On enemmän kuin ymmärrettävää, että liikuntarajoitteisuus ja huono kunto laittavat hallitsemaan kotia: viimeistä majapaikkaa tässä maassa ennen Taivaan kotia.
Pieni kylä, ystävälliset kyläläiset ja aurinkoiset syyspäivät sekä hetket mummon kanssa jolloin ei kiristänyt ja ruoka oli herkullista jäivät kiitoksella mieleen. Iloitsen myös siitä, että tuon sitkeän saksalais juurisen tervaskannon sydäntä ilahdutti meidän läsnäolo ja apu. Viikko oli siis mainio, mutta oli helpottavaa muuttaa nuoren pastoripariskunnan leppoisaan kotiin viikonloppuna. Uskomattoman ihanalle maistuu taas vapaus.
Tämä omituinen harjoittelujakso pienissä luterilaisissa seurakunnissa tulee päätökseen ensi viikon jälkeen. Tämän viikon kuluttua takaisin Borehamwoodiin Lontoon lähistölle. Paljon ei sielläkään ennätetä vanheta, kun käydään Cambridgessä itsenäisyyspäivän pippaloissa ja lähdetään yöreissulle Christchurchiin. Viimeinen viikko on sitten edesvastuutonta lomailua, lennetään Dubliniin ja Yorkin-kapunkiin, sitten minä palaan Suomeen. Niin monien kotien ja vieraanvaraisten käsien kautta on matka kulkenut viime viikot. Jokaisessa kasvossa näen jotain tuttua teistä hyvät ystävät, kukaan ei ole ollut minulle täysin tuntematon. Yöni nukun rauhallisesti ja päivät otan kerta-annoksina. Kunhan tässä nyt vain matkustetaan eteenpäin.
Huomenna aion lähteä keskustaan katsastamaan Cardiffin linnan, olenhan taas pääkaupungissa, tällä kertaa Walesin.
perjantai 18. marraskuuta 2011
Miksi minä en mennyt?
Siksi että olen vahva nainen. Lähdin neljä vuotta sitten yksin Kemijärvelle uhmatakseni painovoimaa. Painovoiman lakeja ei kuitenkaan voi uhmata ja putosin reilu vuosi sitten takaisin etelään. Koetin sitten kellua Lahdessa varahapella, happi ei kuitenkaan riittänyt vuotta pitemmälle ja lähdin Englantiin. Neljä viikkoa sitten lähdin kielikoulusta kun oli aika lopettaa kesähuvit ja ohjelmoida aivot talviaikaan. Tässä sitä kello sitten tikittää, mutta miksen mennyt tänään edes käymään kesässä vaikka talvi on kolea ja minua paleltaa?
Marianne on ollut tänään Christchurshissa. Miksi minä en mennyt tapaamaan kielikoulukavereita, joita siellä on jäljellä ja haistelemaan meri-ilmaa Lontoon saasteiden jälkeen? Minulla on hyviä syitä, eikö niin? Ensinnäkin yhden päivän edestakainen matka rannikolle olisi maksanut sellaisen 50 euroa. Toiseksi olin väsynyt ja tarvitsin omaa aikaa. Kolmanneksi tänään oli suomalaisen kirkon myyjäiset mistä sain ruisleipää ja jauhoja. (Eilen yritettiin saunaan, mutta palattiin katkerana kun se oli suljettu myyjäisten takia) Neljänneksi huomenna pitää olla skarppina leipomaan illan suomi-kutsuille. Viidenneksi sunnuntainakin on ohjelmaa, kuten folk-ilta ja kuudenneksi maanantaina matkustamme jo Walesiin. Niin järkevää.
Kulutan siis päivän Lontoossa, kulutan kengän pohjat ja suurkaupunki kiintiöni. Menen facebookkiin ja järkeni rippeet häviää: ”voi Venäjä miksen mennyt” ajattelen, kun sydäntä viiltää nähdessäni Mariannen posettamassa kuvissa kavereiden kanssa! Mutta olen vahva nainen, rämmin yksin Itä-Lapissa kolme vuotta ja pakkasin reppuni yksin mennäkseni itkua niellen yöjunaan pois etelän huveista. Siitä olenkin sitten läksyni oppinut: järkeni on vahvempi kuin hento sieluni ja sieluni lensi pois ennen kuin järkeni ehti.
Lohduttakoon tämä minua, että olen varannut menolipun Christchurchiin vajaan kolmen viikon päähän ja aion olla jopa yötä. Lohduttakoon tämä minua, että minulla oli hyvä ja syvällinen keskustelu Adrianin kanssa illalla ja ymmärsin englanniksi lähes kaiken. Mutta totuus on hyvät ystävät, että ihminen on sittenkin heikko, kärsimätön ja lapsellisen oikukas aikeissaan ja minä olisi tänään halunnut olla Putte Possun nimipäivillä mukana.keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Musiikkia korville
Illallsiaikaan soi jazz. Pastorin musiikkivalikoima on laaja ja klassisen mausteinen. Sunnuntaina automatkalla Cambridgestä takaisin tänne Lontoon lähiöön Borehamwoodiin soi korvissa vielä kaikuna poikakuoron taivaalliset äänet collegen kappelin holveissa. Luultavasti paljoakaan ei ollut muuttunut vuodesta 1969, jolloin eräs Jussi Pitkänen nuorena miehenä istui samaisissa penkeissä. Mitä lie haaveillut silloin, nyt muistelee menneitä kiikkustuolissa.
Eilen vaihdettiin musiikkia ja mentiin Mariannen kanssa Itä-Lontooseen. Oli riemullista nähdä opiskelukavereita Christchurchista. Illallsisen jälkeen suunnattiin kuuntelemaan rokkia, hengellistaustaista Switchfootia. Mielenkiintoista maksaa ensin itsensä kipeäksi konserttiin, jossa sitten neljään vellovaan kerrokseen pakkautunut yleisö laulaa mukana ja itse on pihalla. Musiikki ei kohottanut sielua minnekään, mutta aika kului kuin siivillä vanhojen kamujen kanssa. Tavallisesti täydet metrovaunut kolisi tyhjinä kun vihdoin palattiin kotiin. Viimeinen mäki tultiin taksilla kun ei millään jaksanut kävellä.
Paras musiikki sokerina pohjalla: paikallinen folk-ilta. Sain ennakkopyynnön esittää suomalaisiakin kansanlauluja pubiin kokoontuneelle folk-yleisölle. Kaikki oli mahtavaa. Vuoro kiersi ringissä ja mitä maalauksillisimmat persoonallisuudet lauloivat tai soittivat mandoliiniä, kitaraa, haitaria tai suutaan. Ikähaarukka oli 50 paremmalla puolella, ja vuonna 1471 rakennettu pubi hehkui vanhaa pubi-perinnettä. Harvoin saa yhtä hyvää kosketusta musiikin voimasta. Kuvittele oikealla puolella minua istuva tynnyrin kokoinen nainen, joka oli lisäksi sokea. Kuvittele sama nainen laulamassa vanhoja tarinoita upealla äänellä, seuranaan isomahainen mies joka säesti kitaralla kuin olisi lasta pidellyt sylissä. Vasemmalla puolellani oli kitaristi joka kertoi ennen muinoin olleensa country-muusikko, rumpuja vispasi 70-vuotias pikkupoika ja kaljupäinen mies lauloi autenttisella tatsilla harvojen hampaiden välistä. Minä lauloin ensin surullisen laulun, sitten iloisemman, esitys sujui hyvin ja kiitän myös manageria.
Musiikkia on englannin kielikin, välillä takkuaa pahasti ja välillä jää soimaan päähän. Nyt nukkumaan, onneksi on tuo Marianne tuossa vieressä.
Eilen vaihdettiin musiikkia ja mentiin Mariannen kanssa Itä-Lontooseen. Oli riemullista nähdä opiskelukavereita Christchurchista. Illallsisen jälkeen suunnattiin kuuntelemaan rokkia, hengellistaustaista Switchfootia. Mielenkiintoista maksaa ensin itsensä kipeäksi konserttiin, jossa sitten neljään vellovaan kerrokseen pakkautunut yleisö laulaa mukana ja itse on pihalla. Musiikki ei kohottanut sielua minnekään, mutta aika kului kuin siivillä vanhojen kamujen kanssa. Tavallisesti täydet metrovaunut kolisi tyhjinä kun vihdoin palattiin kotiin. Viimeinen mäki tultiin taksilla kun ei millään jaksanut kävellä.
Paras musiikki sokerina pohjalla: paikallinen folk-ilta. Sain ennakkopyynnön esittää suomalaisiakin kansanlauluja pubiin kokoontuneelle folk-yleisölle. Kaikki oli mahtavaa. Vuoro kiersi ringissä ja mitä maalauksillisimmat persoonallisuudet lauloivat tai soittivat mandoliiniä, kitaraa, haitaria tai suutaan. Ikähaarukka oli 50 paremmalla puolella, ja vuonna 1471 rakennettu pubi hehkui vanhaa pubi-perinnettä. Harvoin saa yhtä hyvää kosketusta musiikin voimasta. Kuvittele oikealla puolella minua istuva tynnyrin kokoinen nainen, joka oli lisäksi sokea. Kuvittele sama nainen laulamassa vanhoja tarinoita upealla äänellä, seuranaan isomahainen mies joka säesti kitaralla kuin olisi lasta pidellyt sylissä. Vasemmalla puolellani oli kitaristi joka kertoi ennen muinoin olleensa country-muusikko, rumpuja vispasi 70-vuotias pikkupoika ja kaljupäinen mies lauloi autenttisella tatsilla harvojen hampaiden välistä. Minä lauloin ensin surullisen laulun, sitten iloisemman, esitys sujui hyvin ja kiitän myös manageria.
Musiikkia on englannin kielikin, välillä takkuaa pahasti ja välillä jää soimaan päähän. Nyt nukkumaan, onneksi on tuo Marianne tuossa vieressä.
tiistai 1. marraskuuta 2011
Parishkuntia
Kuinka keksinkin noin hienon sanaleikin otsikoksi! Parsikuntia ja parish(=seurakunta)kuntia on nähty tässä viimeiset kaksi viikkoa. Itsekin ollaan kuin pariskunta, viimeksi äskön käveltiin käsikynkkää ylämäkeen juna-asemalta uuteen majapaikkaamme Lontoon lähistöllä. Tässä kohta ollaan nukkumaan käymässä parisänkyyn. Pariskunnan ongelmiakin on, minä tuhisen alkuyöstä ja Marianne torkuttaa herätyskelloa aamulla vähintään puolituntia. Tasoissa ollaan.
Lauantaina kirjaimellisesti raahauduttiin uuteen kotiimme Lontooseen. Juna-metro-metro-juna-auto yhdistelmä söi hermoja ja kasvatti lihaksia, mutta täällä ollaan! Oli väsynyt mieli taas vaihtaa majapaikkaa, mutta ensimmäinen ilta poisti huolet sillä uusi kanadalainen pastorispariskunta on mitä mukavin. Vapaaehtoistyöntekijöitähän me nyt ollaan, tänään päivän ohjelmassa oli kirkon siivous ja minulle laulutunti! Niin, ennätin viikkoja sitten haaveilla, että voisin hankkiutua laulu-tunneille Lontoossa, mutta hylkäsin ajatuksen liian hankalana. Sitten muutan tänne ja uusi emäntämme on laulunopettaja.
Elämä voittaa. Kielikouluelämässä kaikki vain oli niin helppoa ja mukavaa, ystävät aina saatavilla ja juhlat. On tässä ollut pureskelemista, englantiakin on taas vaikeampi puhua ja ymmärtää. Illalla mentiin junalla Lontooseen raamattupiiriin opiskelijoiden kommuuniin, teki hyvää nauraa ja tuulettua, olen ollut liturgisen vuorolaulun kangistama pari päivää niin että piti aamulla ottaa lihaksia rentouttava särkylääke.
Lauantaina kirjaimellisesti raahauduttiin uuteen kotiimme Lontooseen. Juna-metro-metro-juna-auto yhdistelmä söi hermoja ja kasvatti lihaksia, mutta täällä ollaan! Oli väsynyt mieli taas vaihtaa majapaikkaa, mutta ensimmäinen ilta poisti huolet sillä uusi kanadalainen pastorispariskunta on mitä mukavin. Vapaaehtoistyöntekijöitähän me nyt ollaan, tänään päivän ohjelmassa oli kirkon siivous ja minulle laulutunti! Niin, ennätin viikkoja sitten haaveilla, että voisin hankkiutua laulu-tunneille Lontoossa, mutta hylkäsin ajatuksen liian hankalana. Sitten muutan tänne ja uusi emäntämme on laulunopettaja.
Elämä voittaa. Kielikouluelämässä kaikki vain oli niin helppoa ja mukavaa, ystävät aina saatavilla ja juhlat. On tässä ollut pureskelemista, englantiakin on taas vaikeampi puhua ja ymmärtää. Illalla mentiin junalla Lontooseen raamattupiiriin opiskelijoiden kommuuniin, teki hyvää nauraa ja tuulettua, olen ollut liturgisen vuorolaulun kangistama pari päivää niin että piti aamulla ottaa lihaksia rentouttava särkylääke.
perjantai 28. lokakuuta 2011
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Uusi aika osa 1.
On hyvä että odotin muutaman päivän olosuhteiden pakosta ennen kuin päivitin blogia. Olisi muuten saattanut tulla liian lässyä tekstiä kuten:"on syksy ja sydäntä viiltää ikävä, olen kuin lakastunut lehti, puusta irronnut ja tuulen vietävä". Niin, Christchurch jäi taakse ja alkoi uusi elämänvaihe täällä. Viimeiset päivät Christchurchissa olivat sydämellisiä, niin kuin koko kolme kuukautta. Meillä oli hyvä lähtö, monet hyvät juhlat ja kiitolliset hetket.
Uskomattoman väsyneenä valvotun yön jäljiltä tempaistiin itsemme irti launantai aamuna junaan. Pikkusiskot ja -veli jäi vilkuttamaan portaikon yläpääpän unisena ihan kuin linnunpojat. Tyhjä huone jäi taloon, Jing saa kävellä yksin hakemaan lounasta Ji Sangin kanssa, polkupyörä saa uuden omistajan, Katrin saa juhlia yksin omaa viimeistä viikkoansa, Pascal ja Timon löytää varmaan uudet hauskat ruotsalaiset ystävät meidän tilalle ja muut ei meitä kohta muistakaan. Ihminen on kuin ruoho ja ihmisen kauneus kuin kedon kukka.
Niin, tempaistiin itsemme kolme painavan matkalaukun, kahden rinkan, läppärilaukun, kameran ja käsilaukkujen kanssa väärään junaan Southamptonissa. Salisburyssä ymmärrettiin huolestua ja hypättiin pois. Kolme tuntia myöhässä saavuttiin Farehamiin, missä viikko on kulunut pienen pienen luterilaisen seurakunnan viraanvaraisuudesta nauttien. Nyt aletaan toipua. Missis Foops, arvokkaasti harmaantunut rouva on majoittanut meitä kolme yötä ja Tapani-pastori perheineen loput öistä. Lasten lomakerho ja monet mielenkiintoiset persoonallisuudet sekä pienen luterilaisen kirkon elämä ovat olleet hyvä tutkimusretkikohde. Olo on vain niin irtonainen ja tietoisuus siitä ettei mennyt enää palaa on kovin haikea.
Huomenna koetetaan jälleen kerran löytää Mariannelle kengät ja minulle salonkikelpoinen pyjama läheisesä kaupungista. Illalla missis Carol tarjoaa päivällisen ja illalla on raamattupiiri. Ihan hyvin meillä siis menee, Marianne ei itke enää joka toinen tunti ja minuakin jo hymyilyttää.
Uskomattoman väsyneenä valvotun yön jäljiltä tempaistiin itsemme irti launantai aamuna junaan. Pikkusiskot ja -veli jäi vilkuttamaan portaikon yläpääpän unisena ihan kuin linnunpojat. Tyhjä huone jäi taloon, Jing saa kävellä yksin hakemaan lounasta Ji Sangin kanssa, polkupyörä saa uuden omistajan, Katrin saa juhlia yksin omaa viimeistä viikkoansa, Pascal ja Timon löytää varmaan uudet hauskat ruotsalaiset ystävät meidän tilalle ja muut ei meitä kohta muistakaan. Ihminen on kuin ruoho ja ihmisen kauneus kuin kedon kukka.
Niin, tempaistiin itsemme kolme painavan matkalaukun, kahden rinkan, läppärilaukun, kameran ja käsilaukkujen kanssa väärään junaan Southamptonissa. Salisburyssä ymmärrettiin huolestua ja hypättiin pois. Kolme tuntia myöhässä saavuttiin Farehamiin, missä viikko on kulunut pienen pienen luterilaisen seurakunnan viraanvaraisuudesta nauttien. Nyt aletaan toipua. Missis Foops, arvokkaasti harmaantunut rouva on majoittanut meitä kolme yötä ja Tapani-pastori perheineen loput öistä. Lasten lomakerho ja monet mielenkiintoiset persoonallisuudet sekä pienen luterilaisen kirkon elämä ovat olleet hyvä tutkimusretkikohde. Olo on vain niin irtonainen ja tietoisuus siitä ettei mennyt enää palaa on kovin haikea.
Huomenna koetetaan jälleen kerran löytää Mariannelle kengät ja minulle salonkikelpoinen pyjama läheisesä kaupungista. Illalla missis Carol tarjoaa päivällisen ja illalla on raamattupiiri. Ihan hyvin meillä siis menee, Marianne ei itke enää joka toinen tunti ja minuakin jo hymyilyttää.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Nauramisen taidosta
Nauraminen tekee sitten hyvää sielulle. Tänään oli oikein makoisat naurut pikkubussissa mennen tullen retkikohteeseen lähelle Swanagen kaupunki. Syksyinen tuuli, huikaisevan jyrkät kalkkikivijyrkänteet merta vasten ja hyväntuulinen seura. Näin makoisat naurut melkein korvaavat saunan makoisat löylyt, mitä olen kaipaillut syyskylminä päivinä. Tulin kotiin vasta iltahämärässä, pyöräilin sveitsiläisten talosiskojeni kanssa ja kikattelin vielä portaikossa niin kuin joskus. Osasin lajitella alushousut pyykkikasasta oikeille henkilöille ja oma huone tuntui kodille. Niin kirpeää lähteä täältä, mutta tuuli kutsuu kulkemaan.
Kävelyretken päätteeksi elämäni vasta toinen Fish&chips päivälliseksi. Saa jäädä myös viimeiseksi. Kuvitelkaa nyt kokofriteerattu rasvainen kala lautasella ja pino ranskalaisia, ketsuppi ja suola ei riitä peittämään mauttomuutta. Pöytäkeskustelut sen sijaan oli hyviä. Ei ole hauskempaa kuin kuulla oma nimi thaimaalaisella aksentilla tai nauraa korealaisille jotka eivät osaa rypistää kulmakarvoja tai tehdä silmiä yhtään suuremmaksi kuin ne ovat. Suloista. Huikaisevat nimet ihmisillä Aasiassa, yhden nimi tarkoittaa "Jeesus voittaa", toisen "Oikeamielistä" ja muita upeita asioita. Anni sen sijaan, no, Anni on Anni, tosin täällä Änni.
On tapahtunut taas niiiin paljon. Pitkiä koulupäiviä, seikkailuja, hetkiä jolloin maailma notkuu ja huojuu mutta pysyy taas kasassa Jumalan armosta. Hienoimpia tilanteita tällä viikolla oli paikkakunnalla asuvan suomalaisen naisen kohtaaminen, vierailimme hänen luonansa jo toisen kerran ja ilta päättyi odottamattomasti rukoukseen. Muutoinkin vastoinkäymiset ovat kääntyneet rukoukseksi, erityisesti Mariannella on ollut myrskyisiä pilviä taivaalla. Homevaurio huoneessa ja turnausväsymystä. Ei siis ole pelkästään onnetonta jättää tämä yhteisö ja raikkaat meren rannat taakse, on myös uuden aika. Kenties myös englannin opiskelulle jää enemmän aikaa kun sosiaalinen ympyrä pienentyy... Jäljellä kaksi päivää ja kolme yötä joista yksi juhlitaan.
Kävelyretken päätteeksi elämäni vasta toinen Fish&chips päivälliseksi. Saa jäädä myös viimeiseksi. Kuvitelkaa nyt kokofriteerattu rasvainen kala lautasella ja pino ranskalaisia, ketsuppi ja suola ei riitä peittämään mauttomuutta. Pöytäkeskustelut sen sijaan oli hyviä. Ei ole hauskempaa kuin kuulla oma nimi thaimaalaisella aksentilla tai nauraa korealaisille jotka eivät osaa rypistää kulmakarvoja tai tehdä silmiä yhtään suuremmaksi kuin ne ovat. Suloista. Huikaisevat nimet ihmisillä Aasiassa, yhden nimi tarkoittaa "Jeesus voittaa", toisen "Oikeamielistä" ja muita upeita asioita. Anni sen sijaan, no, Anni on Anni, tosin täällä Änni.
On tapahtunut taas niiiin paljon. Pitkiä koulupäiviä, seikkailuja, hetkiä jolloin maailma notkuu ja huojuu mutta pysyy taas kasassa Jumalan armosta. Hienoimpia tilanteita tällä viikolla oli paikkakunnalla asuvan suomalaisen naisen kohtaaminen, vierailimme hänen luonansa jo toisen kerran ja ilta päättyi odottamattomasti rukoukseen. Muutoinkin vastoinkäymiset ovat kääntyneet rukoukseksi, erityisesti Mariannella on ollut myrskyisiä pilviä taivaalla. Homevaurio huoneessa ja turnausväsymystä. Ei siis ole pelkästään onnetonta jättää tämä yhteisö ja raikkaat meren rannat taakse, on myös uuden aika. Kenties myös englannin opiskelulle jää enemmän aikaa kun sosiaalinen ympyrä pienentyy... Jäljellä kaksi päivää ja kolme yötä joista yksi juhlitaan.
torstai 13. lokakuuta 2011
Matkamuistoja
Tuli sittenkin kesä ja tuli toinenkin, on siis elettävä niin kuin tämä päivä olisi ensimmäinen ja viimeinen kesäpäivä. On ollut lämmintä tänään ja haikeata. Niin kaunista etten tahtoisi mennä, en sitten millään lähteä täältä. Mietin jo seuraavia epävarmoja askeleita, jaksanko, osaanko ja minne. Enää seuraava viikko tässä kodissa, aion nauttia päivät huolellisesti. Poimin jo neljä simpukkaa rannalta muistoksi ja sandaalit painoivat jalanjäljet unohdettaviksi seuraavien aaltojen alle.
lauantai 8. lokakuuta 2011
Lauantai
Se on nyt lopullista, kesä on ohi. Lehti taittuu puusta ja tuuli taittaa pyöräilijän. Tasan viikko sitten nautittiin intiaanikesästä ja sukelsin rohkeana viileään meriveteen. Pitkä rantaviiva oli kansoitettu ja aurinkoinen viikko oli sulaa hunajaa ja linnunmaitoa sateen pieksemille englantilaisille. Ihastuttava viikko tosiaan, hiekkaa, valoa ja kauneutta. Puolitoista viikkoa kestänyt lämmin jakso oli kaunis hyvästely kesälle. Suloisin näky oli auringonnousu merellä varhain sunnuntaiaamuna ja aamukahvi valkoisten kalliojyrkänteiden luona. Maanantaina sää muuttui kuin veitsellä leikaten ja on jälleen syksy.
Hiljainen lauantai, haluankin vähän jarrutella. Kahden viikon kuluttua lähdemme täältä kylläisenä jatkamaan matkaa ensin Warehamiin ja sitten Lontooseen. Ei mietitä sitä nyt. Lentoja olen varannut sinne ja tänne, joulukuuussa Dubliniin lomalle ja sitten suomeen lomalle ja sitten mitä sitten; ei mietitä sitä nyt.
Perjantaina lähdimme Vintage-liikkeisiin kivenheiton päähän täältä Mariannen, Jisangin ja Pascalin kanssa. Haluaisiko joku mennä naimisiin ja kutsua minut häihin, niin saisin syyn ostaa ihastuttavan vaaleansinisen mekon? Vaaleansinisen hatun jo ostinkin. Tuollainen vaaleansininen hattu, pitsiä ja kukkia koristeena. Eikö siinä olekin toivoa keväästä ja unelmista? BBC:n uutisissa on joka ilta euroalueen kriisi ja sota. Ensin puoli tuntia sotaa ja sitten loppukevennykseksi onnellinen tarina, niin kuin tuo hattu. Minä tiedän mikä on ero maailman murheessa ja Jumalan antamassa murheessa, maailmalla on antaa vain tuo hattu, Jumalalla on antaa toivo ja hattu.
Mitä nyt. Kävin pyöräilemässä ja yksin kahvilassa kuuntelemassa puheensorinaa, katselemassa aaltoja ja syömässä voileipiä meren lahdelmassa. Ahaa, Marianne soittaa, iltasuunnitelma on selvä.
Hiljainen lauantai, haluankin vähän jarrutella. Kahden viikon kuluttua lähdemme täältä kylläisenä jatkamaan matkaa ensin Warehamiin ja sitten Lontooseen. Ei mietitä sitä nyt. Lentoja olen varannut sinne ja tänne, joulukuuussa Dubliniin lomalle ja sitten suomeen lomalle ja sitten mitä sitten; ei mietitä sitä nyt.
Perjantaina lähdimme Vintage-liikkeisiin kivenheiton päähän täältä Mariannen, Jisangin ja Pascalin kanssa. Haluaisiko joku mennä naimisiin ja kutsua minut häihin, niin saisin syyn ostaa ihastuttavan vaaleansinisen mekon? Vaaleansinisen hatun jo ostinkin. Tuollainen vaaleansininen hattu, pitsiä ja kukkia koristeena. Eikö siinä olekin toivoa keväästä ja unelmista? BBC:n uutisissa on joka ilta euroalueen kriisi ja sota. Ensin puoli tuntia sotaa ja sitten loppukevennykseksi onnellinen tarina, niin kuin tuo hattu. Minä tiedän mikä on ero maailman murheessa ja Jumalan antamassa murheessa, maailmalla on antaa vain tuo hattu, Jumalalla on antaa toivo ja hattu.
Mitä nyt. Kävin pyöräilemässä ja yksin kahvilassa kuuntelemassa puheensorinaa, katselemassa aaltoja ja syömässä voileipiä meren lahdelmassa. Ahaa, Marianne soittaa, iltasuunnitelma on selvä.
tiistai 27. syyskuuta 2011
lauantai 24. syyskuuta 2011
Tuhkimotarina
Koira nukkuu jalkojen vieressä, söin aamupalaksi muroja, kakkuja, kahvia sekä teetä. Kahvia ja teetä juodaan samaan aikaan vain lauantaiaamuna, kun on ensin menetetty ääni perjantain yöelämässä ja tultu kotiin taksilla. Kyllä, minä!
Minulla olisi hauska tarina, en vain tiedä kuinka isän huumorintaju kestää. No. Kestä isä kestä! Olen edelleen vakavamielinen (lue:harras) nainen, sydämessä palaa ymmärrys rakkaudesta ja totuudesta ja silmäni näkevät näkymättömiä kiitos Herran.
No, aloitetaan. Lähdin eilen tutkimusretkelle Bournemouthin yöelämään. Tuhkimotarinani alkoi, kun kuljeskelin mekko päällä kotona ja surkuttelin itsekseni ettei minulla ole kenkiä. On vain ne vanhat kengän röyhkäleet, joissa on reikä ja joiden kärki on liian kapea vahingoittuneelle varpaalleni. Kukas muukaan silloin ilmestyi kuin hyvä haltiatar! Vuokra-emäntäni eli houst-äitini kysyi onko minulla kenkiä ja todettuani tilanteen kaivoi kaapista sievän clarksin kenkäparin, joiden ulkonäkö ja mukavuus oli verraton yhdistelmä.
Pistin kengät jalkaani ja lähdin Bournemouthiin, ensin ravintolaan monenkirjavan 15 hengen pöytäseurueen kanssa juhlimaan kahden tytön läksiäisiä. Ikähaitari 17-50v. Sen jälkeen 10 lensi untenmaille ja viisi jäi jäljelle, me suomalaiset, etelä-korealainen, sveitsiläinen ja kolumbialainen. Jatkosuunnitelmana olivat tanssiaiset clubilla, tutkimusretki tuntemattomaan alkoi. Mikä hauskinta, seuraamme liittyi kaksi opettajaamme, pitkän huiskeat huumorintajuiset nuoret naiset, joiden tyylitaju yöelämässä löi laudalta muut kaupungin typykät.
Tässä tutkimusretken lopputulos: englantilainen yöelämä on hittimusiikkia, hikeä ja vellovaa lihamassaa. Jos olet ollut joskus tupaten täydessä uimahallissa ja miettinyt että onpa lihasoppa, niin tämä on sitten muhennos. Päätimme ottaa taksin kello kaksi ja kiipesin nukkumaan yläkerran portaita ihan niin kuin tuhkimo, ilman kenkiä. Syy tosin oli sama kuin sisarpuolilla, en enää meinannut mahtua kenkiini.
Aamupalalla kuulin, että saan kengät omakseni! Loppu. Nyt alan harjoittelemaan prepositioita.
Minulla olisi hauska tarina, en vain tiedä kuinka isän huumorintaju kestää. No. Kestä isä kestä! Olen edelleen vakavamielinen (lue:harras) nainen, sydämessä palaa ymmärrys rakkaudesta ja totuudesta ja silmäni näkevät näkymättömiä kiitos Herran.
No, aloitetaan. Lähdin eilen tutkimusretkelle Bournemouthin yöelämään. Tuhkimotarinani alkoi, kun kuljeskelin mekko päällä kotona ja surkuttelin itsekseni ettei minulla ole kenkiä. On vain ne vanhat kengän röyhkäleet, joissa on reikä ja joiden kärki on liian kapea vahingoittuneelle varpaalleni. Kukas muukaan silloin ilmestyi kuin hyvä haltiatar! Vuokra-emäntäni eli houst-äitini kysyi onko minulla kenkiä ja todettuani tilanteen kaivoi kaapista sievän clarksin kenkäparin, joiden ulkonäkö ja mukavuus oli verraton yhdistelmä.
Pistin kengät jalkaani ja lähdin Bournemouthiin, ensin ravintolaan monenkirjavan 15 hengen pöytäseurueen kanssa juhlimaan kahden tytön läksiäisiä. Ikähaitari 17-50v. Sen jälkeen 10 lensi untenmaille ja viisi jäi jäljelle, me suomalaiset, etelä-korealainen, sveitsiläinen ja kolumbialainen. Jatkosuunnitelmana olivat tanssiaiset clubilla, tutkimusretki tuntemattomaan alkoi. Mikä hauskinta, seuraamme liittyi kaksi opettajaamme, pitkän huiskeat huumorintajuiset nuoret naiset, joiden tyylitaju yöelämässä löi laudalta muut kaupungin typykät.
Tässä tutkimusretken lopputulos: englantilainen yöelämä on hittimusiikkia, hikeä ja vellovaa lihamassaa. Jos olet ollut joskus tupaten täydessä uimahallissa ja miettinyt että onpa lihasoppa, niin tämä on sitten muhennos. Päätimme ottaa taksin kello kaksi ja kiipesin nukkumaan yläkerran portaita ihan niin kuin tuhkimo, ilman kenkiä. Syy tosin oli sama kuin sisarpuolilla, en enää meinannut mahtua kenkiini.
Aamupalalla kuulin, että saan kengät omakseni! Loppu. Nyt alan harjoittelemaan prepositioita.
torstai 22. syyskuuta 2011
Vielä rakkaudesta,
Se talo oli ihan selvästi romantikko. Kirjastohuoneen seinät oli salaisuuksia täynnä ja käytävillä kahisi mekkojen helmat. Pitsiä, kultaisia taulunkehyksiä ja dramaattisia katseita, kristallikruunuja ja neljä kerrosta marmoriportaita. Samettisia tuoleja ja upottavia kuninkaallisia vuoteita loikoiltavaksi sekä puutarhapolkuja piiloutumiseen.
Minusta tuntui että olin ollut siellä aikaisemmin. Niin, se olikin Jane Austinin elokuva jossa olin ollut. Täällä riittää linnoja ja romantikkoja, onnettomia ja onnellisia.
Olin kouluretkellä eilen Kingston Lacyyn ja sen jälkeen nukuin onnellisesti. Tänään olin ahkera ja aurinko paistoi kuulaasti, välitunnilla kurkottelimme omenia koulun kivimuurin takaa. Iltapäivällä oli raamattutunti ja sen jälkeen pyöräilimme meren rannalle tekemään läksyjä.
Hmm. Jumala ei vain rakasta meitä vaan hän on rakkaus. Voin nähdä kuinka puut huojuvat tuulessa mutta en näe voimaa joka puuta liikuttaa. Jumala on kaikkivaltias, Jumala on rakkaus. En voi maistaa todellisempaa totuutta, haluan lisää.
Minusta tuntui että olin ollut siellä aikaisemmin. Niin, se olikin Jane Austinin elokuva jossa olin ollut. Täällä riittää linnoja ja romantikkoja, onnettomia ja onnellisia.
Olin kouluretkellä eilen Kingston Lacyyn ja sen jälkeen nukuin onnellisesti. Tänään olin ahkera ja aurinko paistoi kuulaasti, välitunnilla kurkottelimme omenia koulun kivimuurin takaa. Iltapäivällä oli raamattutunti ja sen jälkeen pyöräilimme meren rannalle tekemään läksyjä.
Hmm. Jumala ei vain rakasta meitä vaan hän on rakkaus. Voin nähdä kuinka puut huojuvat tuulessa mutta en näe voimaa joka puuta liikuttaa. Jumala on kaikkivaltias, Jumala on rakkaus. En voi maistaa todellisempaa totuutta, haluan lisää.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Ylennys
Minut on ylennetty. Nousin tänään kielikoulun portaita yhden pykälän korkeammalle portaikolle. Maanantaina meillä oli koe ja olin yhdeksän hengen luokkani paras. Tiedättekö, tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun saan onnistumisen kokemuksia englannin kielestä. Ala-asteelta lähtien kieli on ollut pelkkää matematiikkaa joka ei kuulu runotytöille. Lukio aikoina elämä olikin varsin runollista: puut ratisivat Rottalan uunissa ja kitara soi seinän takana, mitä silloin sanakokeilla muuta kuin lämmittää uunia? Tähän päälle vielä opettaja, joka söi pikkulintuja aamupalaksi. Eihän siitä mitään tullut.
Nyt tulee, jokainen päivä lisää yhden sanan kielen maailmaan. Täytyy myöntää että uusi taso pelottaa, sillä uudessa luokassani olen taas huonoin, juuri kun ehdin olla paras. Onneksi lähes kymmenen lisävuotta antaa pienen suojakerroksen pettymyksiä ja ymmärtämättömiä opettajia vastaan. Vaan on se kyllä vahvassa, se tunne kuin pikkutyttönä nieleskelet itkua englannintunnilla.
On syksy, on ollut kylmiä päiviä. En vain edelleenkään pysty kävelemään kuin lyhyitä matkoja sandaaleilla, kahdet korkokengät, lenkkarit ja umpinaiset kävelykengät odottavat matkalaukussa. Tänään kaipaan saunaa, korealainen opiskelutoverini kertoi, että myös korealaiset käyvät usein saunassa, hassua eikö?
Nyt tulee, jokainen päivä lisää yhden sanan kielen maailmaan. Täytyy myöntää että uusi taso pelottaa, sillä uudessa luokassani olen taas huonoin, juuri kun ehdin olla paras. Onneksi lähes kymmenen lisävuotta antaa pienen suojakerroksen pettymyksiä ja ymmärtämättömiä opettajia vastaan. Vaan on se kyllä vahvassa, se tunne kuin pikkutyttönä nieleskelet itkua englannintunnilla.
On syksy, on ollut kylmiä päiviä. En vain edelleenkään pysty kävelemään kuin lyhyitä matkoja sandaaleilla, kahdet korkokengät, lenkkarit ja umpinaiset kävelykengät odottavat matkalaukussa. Tänään kaipaan saunaa, korealainen opiskelutoverini kertoi, että myös korealaiset käyvät usein saunassa, hassua eikö?
lauantai 17. syyskuuta 2011
Ulapalla
Viikko takaperin. Kakkupitsikuvia ja sydämellisiä jäähyväisiä perjantaina ja sitten tuli lauantai. Lähdin pyöräilemään, mutta pyörä ei totellut tahtoani vaan ohjaustanko heilui holtittomasti (ruuvi irti). Liruttelin jalkakäytävän puolelle ja päätin kävellä kauppaan. Liika muistamista, liikaa unohtamista: en kyennyt muistamaan pankkikorttini pin-koodia kaupassa. Näin menetetään muisti.
Sanoja kulkee silmien ohitse ja ihmisiä sydämen lävitse. Eräänä päivänä oli aurinkoista ja istuin koulun jälkeen joutsenien seurassa joen varrella. Päänsärky oli tullut pitkästä aikaa kylään useaksi päiväksi ja maailma huojui. Mereltä joeksi tyyntyneet laineet liplattivat, aurinko hiveli kasvoja ja minä muistin. Tällaista oli Lahdessa, viimeksi riparilla Heinäsaaressa, niinhän se meni: löin varpaani, pakkasin elämäni ja ajoin pakettiautolla Savonlinnaan, lensin meren yli. Penkille viereeni istui englantilainen mummo, jutteli niitä näitä ja ymmärsin kolme sanaa. Myöntelin vain, it is, it is indeed, lovely day. Mutta minä ajattelin penkille viereeni muita, ajattelin työkavereita, ajattelin ystäviä Lahdesta, Helsinkistä, Kemijärveltäkin ja perhettä. Kyllä minä vielä muistan jotain, vaikka paljon ei mieleen kerralla mahdu, ei ainakaan pin-koodia.
Tämä viikko on ollut erilainen. Talossa on ollut hullunkurinen perhe. Tänä aamuna lähti Sebastian, joka oli viikon ja nyt illalla katsottiin kolmistaan telkkaria Sandyn ja Steven kanssa olkkarissa. Ihan kuin meidän olkkari nyt kun isäntäpariskunta on lomalla, ihan kuin meidän talo. Pariskunnan poika tulee ystävänsä kanssa tosin kokkaamaan päivällisen joka ilta. Päivällinen on herkullinen, eikä vähiten väärinkäsitysten takia. Iltaisin on sitten ovet auki vieraille. Eilen leivottiin karjalanpiirakoita, löysin ruisjauhoja ja tein riisipuuron pudding-riisistä! Onnistuttiin kaasuliedellä! Jauhot pöllysi ja tyyli oli vapaa, maku oli melkein sama kuin suomessa. Siinä sitten pala suomalaista ruokakulttuuria kaikille, maitoa ja rasvaisia piirakoita. Toisilla kun on vaan viiniä ja juustoja. Onkohan ne nyt kateellisia meille?
Tänään nukuin ja vietin aikaa pikkusisarusten kanssa, ne on kyllä hulvattomia. Mutta olen kipeä, kummallisesti. Särkee vain päätä ja meinaan kerta kaikkiaan tsipata. Flunssaa ollut liikkeellä. Taidan nukkua huomisenkin. Kakkupitsisydämiä kaikille.
Sanoja kulkee silmien ohitse ja ihmisiä sydämen lävitse. Eräänä päivänä oli aurinkoista ja istuin koulun jälkeen joutsenien seurassa joen varrella. Päänsärky oli tullut pitkästä aikaa kylään useaksi päiväksi ja maailma huojui. Mereltä joeksi tyyntyneet laineet liplattivat, aurinko hiveli kasvoja ja minä muistin. Tällaista oli Lahdessa, viimeksi riparilla Heinäsaaressa, niinhän se meni: löin varpaani, pakkasin elämäni ja ajoin pakettiautolla Savonlinnaan, lensin meren yli. Penkille viereeni istui englantilainen mummo, jutteli niitä näitä ja ymmärsin kolme sanaa. Myöntelin vain, it is, it is indeed, lovely day. Mutta minä ajattelin penkille viereeni muita, ajattelin työkavereita, ajattelin ystäviä Lahdesta, Helsinkistä, Kemijärveltäkin ja perhettä. Kyllä minä vielä muistan jotain, vaikka paljon ei mieleen kerralla mahdu, ei ainakaan pin-koodia.
Tämä viikko on ollut erilainen. Talossa on ollut hullunkurinen perhe. Tänä aamuna lähti Sebastian, joka oli viikon ja nyt illalla katsottiin kolmistaan telkkaria Sandyn ja Steven kanssa olkkarissa. Ihan kuin meidän olkkari nyt kun isäntäpariskunta on lomalla, ihan kuin meidän talo. Pariskunnan poika tulee ystävänsä kanssa tosin kokkaamaan päivällisen joka ilta. Päivällinen on herkullinen, eikä vähiten väärinkäsitysten takia. Iltaisin on sitten ovet auki vieraille. Eilen leivottiin karjalanpiirakoita, löysin ruisjauhoja ja tein riisipuuron pudding-riisistä! Onnistuttiin kaasuliedellä! Jauhot pöllysi ja tyyli oli vapaa, maku oli melkein sama kuin suomessa. Siinä sitten pala suomalaista ruokakulttuuria kaikille, maitoa ja rasvaisia piirakoita. Toisilla kun on vaan viiniä ja juustoja. Onkohan ne nyt kateellisia meille?
Tänään nukuin ja vietin aikaa pikkusisarusten kanssa, ne on kyllä hulvattomia. Mutta olen kipeä, kummallisesti. Särkee vain päätä ja meinaan kerta kaikkiaan tsipata. Flunssaa ollut liikkeellä. Taidan nukkua huomisenkin. Kakkupitsisydämiä kaikille.
torstai 8. syyskuuta 2011
We are family
Paljastan salaisuuden. En tullut tänne oppimaan vain englantia, tulin myös oppiakseni nauramaan. Ja minä osaan jo, nauran paljon, nauran niin kuin silloin lapsena nauroin kun oli huoletonta ja kello oli liian paljon. Ihmiset täällä on kuin kukkia, ihastuttavia, pieniä, suuria, erilaisia. Mikä mikä maa, Peter Pan ja salakieli.
Koska olen aikuinen, on elämä kuitenkin myös työtä ja vaivannäköä. Tällä viikolla olen herännyt aikaisemmin kuin tavallisesti ylimääräisille aamutunneille. Tiedän että minulla on valtavasti työtä edessä englannin kanssa. Onneksi minulla on maailman mukavin luokka, voisin istua oppitunneilla pelkästä huvista.
Kotonakin on sopuisaa, uusi pikkuveljeni on tosi kiltti pieni poika ja vähän vanhempi pikkusisko Sandy on reipas nuori neiti. Aluksi kyllä olin tyrmistynyt kun Sandy halusi ottaa valokuvia itsestänsä ja huvipuiston pehmoankoista ensimmäisenä iltanamme. Minä halusin silloin vajota maan alle. Mutta aika on hyvä ja opettavainen, näkökyky paranee kun ottaa tukin omasta silmästä ensin pois.
We are family. We are family. Get up everybody, sing.
Sitten kerron mitä tapahtui tiistaina. Luulin että olemme menossa veneretkelle uusien talosisarusteni ja houstifatherin kanssa. Niinpä ihmettelin, miksi täytyy mennä niin tuulisena ja sateisena päivänä. Miksi vene ei ole auton perässä. Miksi meillä on märkäpuvut päällä? Siksi koska kävelimme autosta rannalle, kiinnitimme narulla lainelaudan käteen ja kävelimme kohuavaan mereen. Suolaisia kuohuja vasten, aallon päälle hypäten laskettelimme laineita. Meri on toinen kuin järvi. Kerroin luokalleni että minulla on puolikas saari, en arvannut kuinka oudolle se kuulostaa näiden ihmisten perspektiivistä katsoen. Meillä on järviä, meillä on saaria, meillä on saunoja, meillä on ruisleipää. Täällä on hiekkaa, tuulta, suolaisia aaltoja sekä paahtoleipää marmeladilla. Kumpi on terveellisempää?
Ainiin, ratkaisin ongelman ja aion leipoa ensi viikolla karjalanpiirakoita. Löysin paketillisen ruisjauhoja.
Koska olen aikuinen, on elämä kuitenkin myös työtä ja vaivannäköä. Tällä viikolla olen herännyt aikaisemmin kuin tavallisesti ylimääräisille aamutunneille. Tiedän että minulla on valtavasti työtä edessä englannin kanssa. Onneksi minulla on maailman mukavin luokka, voisin istua oppitunneilla pelkästä huvista.
Kotonakin on sopuisaa, uusi pikkuveljeni on tosi kiltti pieni poika ja vähän vanhempi pikkusisko Sandy on reipas nuori neiti. Aluksi kyllä olin tyrmistynyt kun Sandy halusi ottaa valokuvia itsestänsä ja huvipuiston pehmoankoista ensimmäisenä iltanamme. Minä halusin silloin vajota maan alle. Mutta aika on hyvä ja opettavainen, näkökyky paranee kun ottaa tukin omasta silmästä ensin pois.
We are family. We are family. Get up everybody, sing.
Sitten kerron mitä tapahtui tiistaina. Luulin että olemme menossa veneretkelle uusien talosisarusteni ja houstifatherin kanssa. Niinpä ihmettelin, miksi täytyy mennä niin tuulisena ja sateisena päivänä. Miksi vene ei ole auton perässä. Miksi meillä on märkäpuvut päällä? Siksi koska kävelimme autosta rannalle, kiinnitimme narulla lainelaudan käteen ja kävelimme kohuavaan mereen. Suolaisia kuohuja vasten, aallon päälle hypäten laskettelimme laineita. Meri on toinen kuin järvi. Kerroin luokalleni että minulla on puolikas saari, en arvannut kuinka oudolle se kuulostaa näiden ihmisten perspektiivistä katsoen. Meillä on järviä, meillä on saaria, meillä on saunoja, meillä on ruisleipää. Täällä on hiekkaa, tuulta, suolaisia aaltoja sekä paahtoleipää marmeladilla. Kumpi on terveellisempää?
Ainiin, ratkaisin ongelman ja aion leipoa ensi viikolla karjalanpiirakoita. Löysin paketillisen ruisjauhoja.
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
Oh my Sunnuntai
Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Tämä pelastusarmeijan resepti toimii omassa elämässäni täällä Englannissa. Soppaa tarjoilee englantilainen isäntäperheeni, jonka ruokapöytään saan istua joka päivä kello 18.30. Minä, 27-vuotias itsenäinen, invidualistinen, itsepäinen, itsekäs nuori nainen olen istutettu tähän perheeseen. Ylpeänä totean, etten suinkaan ole niin pahasti lokeroitunut omaan yksilökeskeiseen elämääni, etten kykenisi tähän. Kuvitelkaa, että laitan joka tiistai pyykkini pussiin ja päivällä kun tulen koulusta kasa puhtaita vaatteita on ilmestynyt oveni eteen! Eilen perheeseemme saapui sveitsiläinen pikkuvelikin, 17v Stefan, joka pyöräilee sitten minun ja Sandyn kanssa huomenna kouluun. Viime vuonna tähän aikaan olin virkaintoinen lähetyssihteeri, nyt.. No.
Tämä oli hyvä viikko. Kohokohtia olivat Marianne synttärit ravintolassa ja myöhemmin isommalla porukalla iltaa istuen, synttärilaulu seitsemällä kielellä. Torstai oli ahkeruuden riemuvoitto ja perjantaina rantapäivä. Ehdottomasti top kolmen kärkeen nousee kahvittelu thaimaalaisen Jingin ja sveitsiläisen Katariinan kanssa. Se oli paras keskustelu englanniksi minkä olen ikinä käynyt. Nyt tiedän mm. että Thaimaan kuninkaan ja Babylonian kuninkaan välillä on paljon yhteistä, sekä että kannattaa käyttää keltaista paitaa eikä punaista jos haluaa olla kuninkaan puolella.
Top kolmen joukkoon menee kirkkaasti myös pyöräretki nr.2 lauantaina New Forestiin. Saavuimme metsään aamulla kiitettävän aikaisin ja lähdimme kuuden hengen seurueellamme valloittamaan kansallispuistoa pyörillä. sää oli raikas ja ilma hevosenlannan tuoksuinen. Vapaana käyskentelevät hepat tekivät vaikutuksen sisäiseen pikkutyttööni. Päivä oli mitä onnistunein, vaikkakin venähti kiitos sveitsiläisten kartanlukijoiden. Alamäkeä, ylämäkeä, alamäkeä, ylämäkeä, ylämäkeä ja kas: olimme kolmatta kertaa samassa paikassa. Luulo ei ole tiedon väärti, mutta verisiä hikipisaroita vuodattaen, jalat koitoksesta täristen ja ruumiista irtautuneena saavutimme voittopalkinnon: onnellisen väsymyksen.
On sunnuntai, minulla oli tänään migreeni ja eräs muukin ongelma. Nimittäin voisiko joku kertoa minulle mikä on tyypillistä suomalaista ruokaa? Tapahtui nimittäin väärinkäsitys, enkä osaa korjata sitä englanniksi. Isäntäperheeni lähtee lomalle ensi viikon jälkeen ja heidän poikansa tulee kokkaamaan päivälliset opiskelijoille. Minusta tämä oli jo hieman liikaa ja ehdotin varovasti, että kenties minäkin voisin joku ilta valmistaa aterian. Tarkoitukseni oli savolaisesti kiertäen sanoa, ettei heidän poikansa joka päivä tarvitsisi tulla ja olenhan jo 27 ja käsittääkseni kykenevä huolehtimaan itsestäni ynnä muista. Lopputulos oli, että he ymmärsivät minun haluavan valmistaa suomalaista perinneruokaa yhdessä heidän poikansa kanssa ja kenties opettaa muillekin kuinka sitä valmistetaan. Ongelman asettelu on tämä: pelkään pojan valkaistuja hampaita ja meillä on kommunikaatio-ongelma ja lisäksi en osaa kuin keittää perunat. Pelkään pahoin että ramppikuumeeni lisäksi englantiin jää elämään käsitys suomalaisesta ruokakulttuurista, minkä bravuuri on keitetyt perunat. No, toisaalta se on aika lähellä todellisuutta.
Soppaa, saippuaa ja niin, sielunhoitoa. Sitä edustaa parhaimmillaan kaiken Antaja, Kuningas, Herra Kaikkivaltias. Ps. 34:8 "Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Onnellinen se, joka turvaa häneen."
Tämä oli hyvä viikko. Kohokohtia olivat Marianne synttärit ravintolassa ja myöhemmin isommalla porukalla iltaa istuen, synttärilaulu seitsemällä kielellä. Torstai oli ahkeruuden riemuvoitto ja perjantaina rantapäivä. Ehdottomasti top kolmen kärkeen nousee kahvittelu thaimaalaisen Jingin ja sveitsiläisen Katariinan kanssa. Se oli paras keskustelu englanniksi minkä olen ikinä käynyt. Nyt tiedän mm. että Thaimaan kuninkaan ja Babylonian kuninkaan välillä on paljon yhteistä, sekä että kannattaa käyttää keltaista paitaa eikä punaista jos haluaa olla kuninkaan puolella.
Top kolmen joukkoon menee kirkkaasti myös pyöräretki nr.2 lauantaina New Forestiin. Saavuimme metsään aamulla kiitettävän aikaisin ja lähdimme kuuden hengen seurueellamme valloittamaan kansallispuistoa pyörillä. sää oli raikas ja ilma hevosenlannan tuoksuinen. Vapaana käyskentelevät hepat tekivät vaikutuksen sisäiseen pikkutyttööni. Päivä oli mitä onnistunein, vaikkakin venähti kiitos sveitsiläisten kartanlukijoiden. Alamäkeä, ylämäkeä, alamäkeä, ylämäkeä, ylämäkeä ja kas: olimme kolmatta kertaa samassa paikassa. Luulo ei ole tiedon väärti, mutta verisiä hikipisaroita vuodattaen, jalat koitoksesta täristen ja ruumiista irtautuneena saavutimme voittopalkinnon: onnellisen väsymyksen.
On sunnuntai, minulla oli tänään migreeni ja eräs muukin ongelma. Nimittäin voisiko joku kertoa minulle mikä on tyypillistä suomalaista ruokaa? Tapahtui nimittäin väärinkäsitys, enkä osaa korjata sitä englanniksi. Isäntäperheeni lähtee lomalle ensi viikon jälkeen ja heidän poikansa tulee kokkaamaan päivälliset opiskelijoille. Minusta tämä oli jo hieman liikaa ja ehdotin varovasti, että kenties minäkin voisin joku ilta valmistaa aterian. Tarkoitukseni oli savolaisesti kiertäen sanoa, ettei heidän poikansa joka päivä tarvitsisi tulla ja olenhan jo 27 ja käsittääkseni kykenevä huolehtimaan itsestäni ynnä muista. Lopputulos oli, että he ymmärsivät minun haluavan valmistaa suomalaista perinneruokaa yhdessä heidän poikansa kanssa ja kenties opettaa muillekin kuinka sitä valmistetaan. Ongelman asettelu on tämä: pelkään pojan valkaistuja hampaita ja meillä on kommunikaatio-ongelma ja lisäksi en osaa kuin keittää perunat. Pelkään pahoin että ramppikuumeeni lisäksi englantiin jää elämään käsitys suomalaisesta ruokakulttuurista, minkä bravuuri on keitetyt perunat. No, toisaalta se on aika lähellä todellisuutta.
Soppaa, saippuaa ja niin, sielunhoitoa. Sitä edustaa parhaimmillaan kaiken Antaja, Kuningas, Herra Kaikkivaltias. Ps. 34:8 "Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Onnellinen se, joka turvaa häneen."
tiistai 30. elokuuta 2011
Pyöräretki
Maanantai: yleinen vapaapäivä. Aamulla aikaisin ylös. Täysjyvämuroja, pelastus paahtoleivästä. Eväät reppuun, facebookin tarkistus: Thaimaalaisen Jingin pyörä rikki, ei pääse tulemaan ja Rachel peruutti myös. Sandra pyöräilee kanssani rannalle, missä tapaamme Bettinan ja Melarien.
BBC:n säätietojen varassa toiveikkaana aloitettu pyöräretkipäivä taittui merenrantaa pitkin lautalle, jonka jälkeen alkoivat uskomattomat kukkulahivutukset vanhaa linnoitusta kohden. Kolmen tunnin hikisen ja henkeäsalpaavan tunnin jälkeen saavutimme Corfe Castlen ja hoipuimme vaienneina nauttimaan Cream-teetä kahvilaan. (Kyseinen linnoitus ympäristöineen on innoittanut Enid Blytonin viisikko-kirjaa!) Paluumatka sujui alavampaa maastoa peltojen pientareita. Tulin, näin, voitin.
Matkaoppaana voin antaa seuraavat vinkin tuleville sukupolville.
1.Mikäli ryhmäläisesi on flunssan lisäksi varustautunut pahasti jarruvikaisella, kitisevällä pyörällä, kehoita häntä harkitsemaan matkaa bussilla.
Haasteita oli, mutta englantilainen maaseutu, adrenaliini ja suloiset maisemat siivittivät polkua. Taidan jäädä tähän koukkuun, seuraava pyöräilykohde jo tiedossa.
BBC:n säätietojen varassa toiveikkaana aloitettu pyöräretkipäivä taittui merenrantaa pitkin lautalle, jonka jälkeen alkoivat uskomattomat kukkulahivutukset vanhaa linnoitusta kohden. Kolmen tunnin hikisen ja henkeäsalpaavan tunnin jälkeen saavutimme Corfe Castlen ja hoipuimme vaienneina nauttimaan Cream-teetä kahvilaan. (Kyseinen linnoitus ympäristöineen on innoittanut Enid Blytonin viisikko-kirjaa!) Paluumatka sujui alavampaa maastoa peltojen pientareita. Tulin, näin, voitin.
Matkaoppaana voin antaa seuraavat vinkin tuleville sukupolville.
1.Mikäli ryhmäläisesi on flunssan lisäksi varustautunut pahasti jarruvikaisella, kitisevällä pyörällä, kehoita häntä harkitsemaan matkaa bussilla.
Haasteita oli, mutta englantilainen maaseutu, adrenaliini ja suloiset maisemat siivittivät polkua. Taidan jäädä tähän koukkuun, seuraava pyöräilykohde jo tiedossa.
perjantai 26. elokuuta 2011
Oh my melankolia
Kielitaitoni kehittyy, mutta kummalliseen suuntaan. Tämä johtuu siitä että vietän paljon aikaa eri maalaisten opiskelijoiden kanssa ja yhteinen summa kielitaidottomuudesta jalostuu mausteiseksi englanniksi. Esimerkiksi kun tänään menimme koulun jälkeen juhlimaan kahden espanjalaisen tytön kotiinpaluuta, oli Kambodzalaisen opiskelijan nimitys keittiöstä "chicken" täysin ymmärrettävä. Kitchen tai Chicken, asia ymmärretty. Myös suomen kieleni alkaa suodattua englannin kautta. Esimerkiksi tänään olen mielestäni ollut tunteen alla, under feeling. Prepositioiden käyttö on mielivaltaista kuten huomaatte.
Olin tosiaan tunteen alla. Ensin itkeskelin aamuhartaudessa. Syy oli että ystäväni Corin viereisestä huoneesta on lähdössä huomenna, tai sitten joku muu ennalta ennustamaton mystinen syy asetti minut tunteen alle. Seuraavaksi itkin sitä että minua itketti. Sen jälkeen kokosin itseni oppitunneille, joista yleensä suuresti nautin. Kuitenkin iltapäivällä pelasimme jotain sanapeliä ja itketti jälleen, kai se että hetki toi muistoja mieleen Suomen traumaattisesta kouluenglannista, tai se, että vain yksinkertaisesti: olin tunteen alla. Sitten lähdin juhliin ja siellä itketti kun espanjalaiset on lähdössä ja toiselta oli jalka murtunut auto-onnettomuudessa. Sitten kun tulimme takaisin sieltä, sitten vasta itkettikin kun ei mennyt busseja ja piti raahata omaa kipeää pikkuvarvasta jalan mukana ja sandaalitkin on niin rumat. Sitten itketti taas kun oli itkettänyt. Herkkää ja haurasta.
"Oi, sanoi siili, olen tunteellinen siili" -runo Kirsi Kunnas
Nousin ylös suolaisesta tunteesta päivällisen jälkeen ja menimme viettämään mukavaa iltaa yhdessä. Nyt, täytyy vain todeta että tänään oli Bad English Day.
Sanoisin myös että englanniksi on helpompi nauraa kuin itkeä.
Olin tosiaan tunteen alla. Ensin itkeskelin aamuhartaudessa. Syy oli että ystäväni Corin viereisestä huoneesta on lähdössä huomenna, tai sitten joku muu ennalta ennustamaton mystinen syy asetti minut tunteen alle. Seuraavaksi itkin sitä että minua itketti. Sen jälkeen kokosin itseni oppitunneille, joista yleensä suuresti nautin. Kuitenkin iltapäivällä pelasimme jotain sanapeliä ja itketti jälleen, kai se että hetki toi muistoja mieleen Suomen traumaattisesta kouluenglannista, tai se, että vain yksinkertaisesti: olin tunteen alla. Sitten lähdin juhliin ja siellä itketti kun espanjalaiset on lähdössä ja toiselta oli jalka murtunut auto-onnettomuudessa. Sitten kun tulimme takaisin sieltä, sitten vasta itkettikin kun ei mennyt busseja ja piti raahata omaa kipeää pikkuvarvasta jalan mukana ja sandaalitkin on niin rumat. Sitten itketti taas kun oli itkettänyt. Herkkää ja haurasta.
"Oi, sanoi siili, olen tunteellinen siili" -runo Kirsi Kunnas
Nousin ylös suolaisesta tunteesta päivällisen jälkeen ja menimme viettämään mukavaa iltaa yhdessä. Nyt, täytyy vain todeta että tänään oli Bad English Day.
Sanoisin myös että englanniksi on helpompi nauraa kuin itkeä.
lauantai 20. elokuuta 2011
Oh my lauantai.
Yksi julkaisu viikossa ei ehkä ole liikaa vaadittu? Meinasin jo lopettaa tämän blogin,on niin raskasta koettaa suomentaa elämää sanoiksi. Samalla huomaan että kun koetan upottaa itseni tänne, on mahdotonta pitää kiinni monesta mantereesta. Olen parhaani mukaan opetellut olemaan tyytyväinen tähän hetkeen ja vaatimatta itseltäni liikoja. Parhaani mukaan yrittänyt erottaa olennaisen ja epäolennaisen, mutta no, blogiteksti viikossa ei tosiaan ole liikaa vaadittu (kiitos Satu). Edellinen blogini oli runoblogi, runoon oli miellyttävä tiivistää tarinoita, joiden kirjoittaminen pitkäksi ampuisi niiltä siivet.
Viikonloppu ja kaupungissa on menossa kesälomasesonki. Nyt on lentokoneiden vuoro viihdyttää kansaa. Eilen katsoimme kuuluisan taitolentoryhmän näytöstä meren yllä. Kaunista punaista, sinistä, vihreää ja keltaista saastetta taivaalle, hurjia syöksyjä vastakkain, limittäin ja lomittain. Siinä oli jotain miehekästä ja me naiset hihkuimme ilahtuneina rantatöyräällä. Olihan se upeaa. Tänään sain kuitenkin jo kyllikseni lentokoneista, niitä suihkii koko ajan ilma-alassa ja kuulostaa siltä niin kuin Venäjä hyökkäisi Suomeen (Mariannen vakio-painajainen kuulemma). Eilis iltaa vietimme tavalliseen perjantai tyyliin Hungry horse-nimisessä lähibaarissa. Typerän niminen paikka eikä mitenkään erityinen, mutta kielikoulun opiskelijoille on syntynyt perinne kokoontua samaan paikkaan juttelemaan iltaisin. Joka perjantai ihmisiä jättää koulun ja on aika sanoa hei hei. Nyt lomakauden jälkeen opiskelijoiden ryhmä alkaa pienentyä, toissa viikolla lähti n.30 henkilöä, eilen seitsemän ja ensi maanantaina tulee kuusi lisää. Aina on uusia ihmisiä joilta kysyä nimeä ja unohtaa samantien.
Tänä aamuna oli määrä tapahtua pitkään hiomani ja harkitsemani suunnitelma pyöräretkestä rantaviivoja seuraillen upeille jyrkänteille ja vanhalle linnalle. Tämä sää on todella kummallinen ja arvaamaton, sataa, paistaa ja tuulee ilman ennakkovaroitusta. No aamulla tihutti, pyöräilin sovittuun tapaamispaikkaan rannalle ja odotin. Odotin, odotin ja odotin. Matkatoverini olivat eksyksissä, täysin väärinymmärtäneenä toisella puolella kaupunkia. Kaksi sveitsiläistä tyttöä joiden englanti on todella auttavaa, selitä siinä sitten tekstiviesteillä missä pitäisi olla. No tunnin kuluttua tapasimme ja päätimme jäädä lähiseuduille harjoittelemaan pyöräilyä ja kommunikaatiota. Ehkä ensi viikonloppuna paistaa jälleen ja ymmärrämme toisiamme. Välillä on todella rasittavaa puhua suppealla sanavarastolla. Osa opiskelijoista puhuu hyvää englantia ja juttelu on ihan mukavaa, puolet voi arvata. Osan aksentti on todella vaikea ymmärtää ja vain hyvä tuuri auttaa ymmärtämisessä, lisäksi oma puhumiseni on vajavaista.
Mutta kun täydellinen tulee vajavainen katoaa. Vielä katselemme kuin kuvastimesta, kerran kasvoista kasvoihin. Tämä oli vapaa lainaus Raamatusta. On muuten mielenkiintoista, että vaikka koulumme on kirkkaasti kristillinen ja se näkyy, kuuluu ja maistuu sille, olemme Mariannen kanssa ystävystyneet siellä myös nuoren muslimi-tytön kanssa. Hänellä oli ramadan viime viikolla ja teimme virhearvioinnin. Lähdimme yhdessä pyöräilemään lähimpään isoon ostoskeskustaan Bournemouthiin ja tämä paastoava hoikan hoikka kaunis Marokkolainen tyttö horjui pyörällä mukana. Hädin tuskin vältimme lyhtypylväät ja autot, löysimme vintage-liikkeet ja saimme sielun ruokaa kauniista vaatteista. Matka oli muutenkin raskas sillä paikalliset pultsarit rupesivat riitasille Mariannen kanssa, joka huusi suomeksi ja englanniksi ja nämä paikalliset öykkärit takaisin typeryydessään. Kysymys oli siitä että Marianne koetti ohittaa heidät jalkakäytävällä pyörän kanssa kävellen. Siitäkös kulttuurishokki sitten hämmentyi. Englantialaiset on valtavan kohteliaita, mutta tänne mahtuu.. Olipa sekin reissu, Marianne lienee jo vähemmän shokissa. Ymmärrämme muukalaisia jälleen paremmin.
Välillä on tosiaan koettelevaa elää valikoimatta seuraa tiukan sihdin läpi. Täällä opiskelijoiden joukko on todella monenkirjava. Huomaan että olen nyt kolmannella viikolla ollut hieman väsyneempi sosiaalisesti, seurapiiri on laaja ja ikäskaala siinä 15v-40v. Ihmettelen silti kuinka hyvin kaikki ihmissuhteetkin ovat siunaantuneet, jotenkin armollisesti ja kevyesti. Isäntäperheeseeni tosin muutti kolme melko teiniä opiskelijaa ja todella ikävöin edellisiä belgialaisia siskoksia joiden kanssa ystävystyimme.
Yksi ongelma minulla on, nimittäin riparilla murtamani pikkuvarvas. Se ei liiku sivusuunnassa ollenkaan ja on ajoittain kipeä. Onneksi sain ostettua pyörän nettikaupan kautta ja voin polkea sillä. En tiedä kumpi on suurempi harmi, se etten oikein voi kävellen linkkasta pitkiä matkoja vai se etten voi käyttää muita kenkiä kuin rumimpia sandaaleitani satoi tai paistoin. Toivo elää, ehkä kuukauden kuluttua jo korkokengät?
Nyt täytyy hetki opiskella. Sitten menemme katsomaan auringonlaskua upealle kilometrien mittaiselle hiekkarannalle. Nyt paistaa jälleen ja on kesä.
Viikonloppu ja kaupungissa on menossa kesälomasesonki. Nyt on lentokoneiden vuoro viihdyttää kansaa. Eilen katsoimme kuuluisan taitolentoryhmän näytöstä meren yllä. Kaunista punaista, sinistä, vihreää ja keltaista saastetta taivaalle, hurjia syöksyjä vastakkain, limittäin ja lomittain. Siinä oli jotain miehekästä ja me naiset hihkuimme ilahtuneina rantatöyräällä. Olihan se upeaa. Tänään sain kuitenkin jo kyllikseni lentokoneista, niitä suihkii koko ajan ilma-alassa ja kuulostaa siltä niin kuin Venäjä hyökkäisi Suomeen (Mariannen vakio-painajainen kuulemma). Eilis iltaa vietimme tavalliseen perjantai tyyliin Hungry horse-nimisessä lähibaarissa. Typerän niminen paikka eikä mitenkään erityinen, mutta kielikoulun opiskelijoille on syntynyt perinne kokoontua samaan paikkaan juttelemaan iltaisin. Joka perjantai ihmisiä jättää koulun ja on aika sanoa hei hei. Nyt lomakauden jälkeen opiskelijoiden ryhmä alkaa pienentyä, toissa viikolla lähti n.30 henkilöä, eilen seitsemän ja ensi maanantaina tulee kuusi lisää. Aina on uusia ihmisiä joilta kysyä nimeä ja unohtaa samantien.
Tänä aamuna oli määrä tapahtua pitkään hiomani ja harkitsemani suunnitelma pyöräretkestä rantaviivoja seuraillen upeille jyrkänteille ja vanhalle linnalle. Tämä sää on todella kummallinen ja arvaamaton, sataa, paistaa ja tuulee ilman ennakkovaroitusta. No aamulla tihutti, pyöräilin sovittuun tapaamispaikkaan rannalle ja odotin. Odotin, odotin ja odotin. Matkatoverini olivat eksyksissä, täysin väärinymmärtäneenä toisella puolella kaupunkia. Kaksi sveitsiläistä tyttöä joiden englanti on todella auttavaa, selitä siinä sitten tekstiviesteillä missä pitäisi olla. No tunnin kuluttua tapasimme ja päätimme jäädä lähiseuduille harjoittelemaan pyöräilyä ja kommunikaatiota. Ehkä ensi viikonloppuna paistaa jälleen ja ymmärrämme toisiamme. Välillä on todella rasittavaa puhua suppealla sanavarastolla. Osa opiskelijoista puhuu hyvää englantia ja juttelu on ihan mukavaa, puolet voi arvata. Osan aksentti on todella vaikea ymmärtää ja vain hyvä tuuri auttaa ymmärtämisessä, lisäksi oma puhumiseni on vajavaista.
Mutta kun täydellinen tulee vajavainen katoaa. Vielä katselemme kuin kuvastimesta, kerran kasvoista kasvoihin. Tämä oli vapaa lainaus Raamatusta. On muuten mielenkiintoista, että vaikka koulumme on kirkkaasti kristillinen ja se näkyy, kuuluu ja maistuu sille, olemme Mariannen kanssa ystävystyneet siellä myös nuoren muslimi-tytön kanssa. Hänellä oli ramadan viime viikolla ja teimme virhearvioinnin. Lähdimme yhdessä pyöräilemään lähimpään isoon ostoskeskustaan Bournemouthiin ja tämä paastoava hoikan hoikka kaunis Marokkolainen tyttö horjui pyörällä mukana. Hädin tuskin vältimme lyhtypylväät ja autot, löysimme vintage-liikkeet ja saimme sielun ruokaa kauniista vaatteista. Matka oli muutenkin raskas sillä paikalliset pultsarit rupesivat riitasille Mariannen kanssa, joka huusi suomeksi ja englanniksi ja nämä paikalliset öykkärit takaisin typeryydessään. Kysymys oli siitä että Marianne koetti ohittaa heidät jalkakäytävällä pyörän kanssa kävellen. Siitäkös kulttuurishokki sitten hämmentyi. Englantialaiset on valtavan kohteliaita, mutta tänne mahtuu.. Olipa sekin reissu, Marianne lienee jo vähemmän shokissa. Ymmärrämme muukalaisia jälleen paremmin.
Välillä on tosiaan koettelevaa elää valikoimatta seuraa tiukan sihdin läpi. Täällä opiskelijoiden joukko on todella monenkirjava. Huomaan että olen nyt kolmannella viikolla ollut hieman väsyneempi sosiaalisesti, seurapiiri on laaja ja ikäskaala siinä 15v-40v. Ihmettelen silti kuinka hyvin kaikki ihmissuhteetkin ovat siunaantuneet, jotenkin armollisesti ja kevyesti. Isäntäperheeseeni tosin muutti kolme melko teiniä opiskelijaa ja todella ikävöin edellisiä belgialaisia siskoksia joiden kanssa ystävystyimme.
Yksi ongelma minulla on, nimittäin riparilla murtamani pikkuvarvas. Se ei liiku sivusuunnassa ollenkaan ja on ajoittain kipeä. Onneksi sain ostettua pyörän nettikaupan kautta ja voin polkea sillä. En tiedä kumpi on suurempi harmi, se etten oikein voi kävellen linkkasta pitkiä matkoja vai se etten voi käyttää muita kenkiä kuin rumimpia sandaaleitani satoi tai paistoin. Toivo elää, ehkä kuukauden kuluttua jo korkokengät?
Nyt täytyy hetki opiskella. Sitten menemme katsomaan auringonlaskua upealle kilometrien mittaiselle hiekkarannalle. Nyt paistaa jälleen ja on kesä.
torstai 11. elokuuta 2011
Ou my God. Torstai.
Olen tässä juuri käymässä nukkumaan, mutta julkaisin äskön blogini. Päivä on ollut kylläinen, hieman migreeninen ja tuulinen, mutta hyvä. Koulun jälkeen olimme joissain näistä kirkoista joiden nimeä en tiedä suomeksi enkä englanniksi syömässä ateriaa muiden kansainvälisten opiskelijoiden kanssa.Joka toinen keskiviikko tämän kirkon pastorin etelä-korealainen vaimo valmistaa tulista ruokaa ilmaiseksi kaikille jotka haluavat tulla. Ruokaseurueemme oli aika taivaallinen, tarkoitan että niin monesta maasta ja kielestä, mutta silti yhdestä suusta ylistämässä samaa Jumalaa. Kaupunki jossa asumme on suomennettuna nimeltään Kristuksen kirkko. Täällä kaupungissa voi olla kolme eri kirkkoa samalla kadulla ja niiden nimiä en tunne, mutta toivon että useimpien kanssa tunnemme saman Isän. Näiden katoavien kaupunkien jälkeen minä tahdon asua taivaassa, siellä ei lopulta todella ole muuta kuin yksi Kristuksen kirkko.
Eilen olin koko päivän retkellä Isle of Wight -nimisellä saarella ja oli piiiitkä päivä, nyt nukun. Rakas Jeesus siunaa meitä, Oi hyvä Jumalani.
Eilen olin koko päivän retkellä Isle of Wight -nimisellä saarella ja oli piiiitkä päivä, nyt nukun. Rakas Jeesus siunaa meitä, Oi hyvä Jumalani.
Oy my tiistai 9.8
En aio puhua englantia täällä. En aio puhua täällä paljon. Aion sanoa muutamia sanoja. Sanat, ne ovat olleet kadoksissa monta päivää, olen puhunut käsillä ja ilmeillyt kasvoilla ja nauranut. Sillä kuka ei ymmärtäisi iloa? Itkenytkin olen, sillä kuka ei ymmärtäisi surua?
Asiaan. Olen täällä kielikurssilla, kyllä, juuri sellaisella joka nyt piirtyy silmiesi eteen: nuorisoa pelaamassa rantapalloa, uusia tuttavuuksia, kulttuurishokkeja, small talkkia ja kevyttä naurua. Opiskelua ja elämäntaitoja, ah niin kasvattava nuoruuden kokemus. Kyllä, täällä tuoksuu suolainen meri ja ajaton aika. Totta puhuakseni on ollutkin aika kevyttä liitoa tämä ensimmäinen viikko. Silti olen tyytyväinen todetessani, että olen 27, pistänyt työurani katkolle, asuntoni pakettiin ja itseni uuteen kuosiin, uusiin tuuliin ja uponnut kaukaiseen kieleen. 27, tarpeeksi vanha ollakseni ollut syvällä ja arvostaakseni avaraa taivasta pinnan yläpuolella.
Tulin juuri päivälliseltä, isäntäperheeni on onnellinen kristitty pariskunta, jonka lapset ovat kasvaneet jo huoneistansa maailmalle. Siksi heillä on monta huonetta vuokrattavaksi opiskelijoille. Ensimmäisellä viikolla meitä oli täällä neljä opiskelijaa, 16v tyttö Sveitsistä, 18v tyttö Belgiasta ja 34v nainen Sveitsistä. Nyt meitä on täällä enää kolme, nuorempi Sveitsiläinen lähti ja ensi sunnuntaina lähtee Belgialainen. Belgialainen saapui samaan aikaan kuin minä ja hänen kanssaan olen viettänyt paljon aikaa pyöräillen ja iltaa istuen. (No, tämä alkaa kuulostaa joltain suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen vitsiltä, mutta ei ole vaan raportti asuinolosuhteistani) Belgialaisen jälkeen (hän viipyi vain 2viikkoa) tulee kaksi ranskalaista ja yksi…en muista mistä. Lisäksi talossa on koira, erittäin mukava englantilaiseksi. Arkisin pyöräilen täältä kouluun, olen alakerrassa puoli 7 päivällisellä ja sitten usein lähden kaupungille. Tämä ei ole minun kotini, mutta tämä on minun huoneeni ja juuri nyt pidän nukkumisesta ja elämisestä tässä huoneessa.
Ou my, kello on noin paljon, olen lähdössä satamaan lasilliselle ja palaan hyvissä ajoin takaisin. Nyt minun on lähdettävä, pyörällä vasenta kaistaa autoja edessä ja takana. Onneksi tämä on rauhallinen pikkukaupunki ja minulla on nyt oma pyörä. Pyörä; se on pitkä, surullinen, mutta onnellisen huippukohdan sisältävä kertomus. Kerron siitä myöhemmin. Rukoilkaa pikkuvarpaani puolesta että se parantuisi.
Anni
Asiaan. Olen täällä kielikurssilla, kyllä, juuri sellaisella joka nyt piirtyy silmiesi eteen: nuorisoa pelaamassa rantapalloa, uusia tuttavuuksia, kulttuurishokkeja, small talkkia ja kevyttä naurua. Opiskelua ja elämäntaitoja, ah niin kasvattava nuoruuden kokemus. Kyllä, täällä tuoksuu suolainen meri ja ajaton aika. Totta puhuakseni on ollutkin aika kevyttä liitoa tämä ensimmäinen viikko. Silti olen tyytyväinen todetessani, että olen 27, pistänyt työurani katkolle, asuntoni pakettiin ja itseni uuteen kuosiin, uusiin tuuliin ja uponnut kaukaiseen kieleen. 27, tarpeeksi vanha ollakseni ollut syvällä ja arvostaakseni avaraa taivasta pinnan yläpuolella.
Tulin juuri päivälliseltä, isäntäperheeni on onnellinen kristitty pariskunta, jonka lapset ovat kasvaneet jo huoneistansa maailmalle. Siksi heillä on monta huonetta vuokrattavaksi opiskelijoille. Ensimmäisellä viikolla meitä oli täällä neljä opiskelijaa, 16v tyttö Sveitsistä, 18v tyttö Belgiasta ja 34v nainen Sveitsistä. Nyt meitä on täällä enää kolme, nuorempi Sveitsiläinen lähti ja ensi sunnuntaina lähtee Belgialainen. Belgialainen saapui samaan aikaan kuin minä ja hänen kanssaan olen viettänyt paljon aikaa pyöräillen ja iltaa istuen. (No, tämä alkaa kuulostaa joltain suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen vitsiltä, mutta ei ole vaan raportti asuinolosuhteistani) Belgialaisen jälkeen (hän viipyi vain 2viikkoa) tulee kaksi ranskalaista ja yksi…en muista mistä. Lisäksi talossa on koira, erittäin mukava englantilaiseksi. Arkisin pyöräilen täältä kouluun, olen alakerrassa puoli 7 päivällisellä ja sitten usein lähden kaupungille. Tämä ei ole minun kotini, mutta tämä on minun huoneeni ja juuri nyt pidän nukkumisesta ja elämisestä tässä huoneessa.
Ou my, kello on noin paljon, olen lähdössä satamaan lasilliselle ja palaan hyvissä ajoin takaisin. Nyt minun on lähdettävä, pyörällä vasenta kaistaa autoja edessä ja takana. Onneksi tämä on rauhallinen pikkukaupunki ja minulla on nyt oma pyörä. Pyörä; se on pitkä, surullinen, mutta onnellisen huippukohdan sisältävä kertomus. Kerron siitä myöhemmin. Rukoilkaa pikkuvarpaani puolesta että se parantuisi.
Anni
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)